Jaakko Tahkokallio: Pimeä aika – kymmenen myyttiä keskiajasta

Myytti pimeästä keskiajasta on voimakas, sillä siihen liittyy sarja mielikuvitusta kiihottavia kuvia: ritareita, prinsessoja, noitarovioita, linnoja ja kidutuskammioita. Nämä kuvat elävät erityisen vahvoina erityisesti populaarikulttuurissa, joka rakastaa keskiajan oletettuja pimeitä, mystisiä ja sotaisia puolia.

Uskottiinko keskiajalla, että Maa on litteä? Poltettiinko noitia ja kidutettiinko ihmisiä julmasti? Estikö kirkko luonnontieteen kehityksen? Historiantutkija Jaakko Tahkokallio tarttuu näihin ja moniin muihin keskiaikaa koskeviin stereotypioihin ja käsittelee niitä uusimpaan tutkimukseen perustuen.

Tahkokallio murtaa heti ensimmäisenä koulun historiankirjoista tutun tarinan feodalismista ja maaorjia sortavista linnanherroista. Oikeasti tämä ”keskiajan tyypillinen yhteiskuntajärjestys” päti kohtuullisen hyvin vain 1000–1100-luvuilla ja tietyissä Euroopan osissa. Keskiaikaan liittyen on tärkeää muistaa, että se on noin tuhannen vuoden mittainen ajanjakso, ja elämä oli erilaista eri puolilla Eurooppaa.

Tahkokallio käyttää paljon palstatilaa myös keskiajan uskonnollisen maailman kuvaamiseen. Kristillisellä kirkolla on maine tieteen vainoajana, harhaoppisten kiduttajana ja mahtavana inkvisitiolaitoksena, joka piti tavallista kansaa otteessaan. Tutkimustietoon perustuen kirja kumoaa nämä ajatukset vääriksi. Pikemminkin kirkolla ja luostarilaitoksella oli merkittävä rooli sivistyksen säilyttämisessä ja luonnontieteellisen tutkimukseen kannustamisessa.

Pimeä aika sisältää paljon painavaa asiaa, mutta tekstiä on kohtuullisen helppoa seurata. Hauskan lisämausteen tuo jokaisen luvun aloittava fiktiivinen tarina, joka jatkuu kirjan läpi ja hyödyntää korostetun kömpelösti aina kyseisessä luvussa kuvattavia kliseitä. Kun tajusin mistä on kyse, jäin ihan odottamaan, miten dramaattinen tarina päättyy. Monessa kohtaa Tahkokallio viittaakin populaarikulttuurin hellimiin mielikuviin keskiajasta, ja mainitsee erityisesti Game of Thronesin useammin kuin kerran.

Suosittelen tätä kaikille historiasta kiinnostuneille, sekä historiallista fiktiota tai keskiaikaista fantasiaa kirjoittaville.

Subjektiivinen tuomio: ****

Jaakko Tahkokallio
Pimeä aika – kymmenen myyttiä keskiajasta
Gaudeamus 2019
299 sivua

Rämö & Valtari: Unelmaduunarin tilipäivä

Haluaisitko unelmahomman? Sellaisen työn, jonka tekemisestä olisit vaikka valmis maksamaan? Jos vastasit kyllä, lue myös seuraava virke. Unelmahomma on sellainen työ, jonka tekemisestä sinulle maksetaan kunnollinen korvaus.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Innostuin Satu Rämön ja Hanne Valtarin kirjoittamasta Unelmahommissa-kirjasta ja pyysin jatko-osastakin arvostelukappaleen heti sen ilmestyttyä. Kolmessa vuodessa omakin tilanteeni on muuttunut, ja olen jo hyvällä matkalla kohti omaa unelmaduuniani. Tässä vaiheessa onkin tarpeen miettiä myös rahaa.

Kirja jakautuu kahdeksaan lukuun, joista jokainen sisältää yhden askeleen kohti pulskempaa palkkapussia. Ensimmäisenä pohditaan, mitä ylipäätään haluaa tehdä elämällään. Sitten jatketaan miettimällä omaa ainutlaatuista brändiä, verkostoidutaan, pohditaan mistä raha tulee omalla alalla, opetellaan hinnoittelemaan oikein, tähdennetään että on tärkeää olla mukava, tehostetaan omaa arkea ja lopuksi valmistaudutaan tulevaisuuteen.

Kummallakin kirjoittajalla on omanlaisensa inspiroiva urapolku, josta on kiinnostava lukea ja napsia ideoita. Rämö ja Valtari puhuvat rahasta ja omista palkoistaankin virkistävän avoimesti. Mukana on myös case-esimerkkejä, haastatteluja, lukijoiden nimettömiä kertomuksia sekä muutamia pohdintatehtäviä. Unelmaduunarin tilipäivä on vähän sekalaisempi setti tekstejä kuin edeltäjänsä, mutta kuitenkin toimiva kokonaisuus. Parhaiten kirjat toimivat yhdessä.

Tämä kirja ei varmastikaan sovellu kaikille: vaikka jonkin verran puhutaan myös palkkatyöstä, parhaiten teos palvelee Rämön ja Valtarin kaltaisia luovan alan yrittäjiä tai freelancereita. Minulle tämä kuitenkin tuli juuri oikeaan aikaan ja kolahti omaan tilanteeseen. Hotkaisin kirjan alkukeväällä kun olin perustamassa omaa viestintäalan yritystäni. Nyt voisinkin lukea muistin virkistämiseksi molemmat kirjat vielä uudestaan.

Subjektiivinen tuomio: ****+

Satu Rämö & Hanne Valtari
Unelmaduunarin tilipäivä – 8 askelta ja tienaat tarpeeksi
WSOY 2020
302 sivua

Anniina Mikama: Huijarin oppipoika

Jossakin mielensä taka-alalla Wiktor tiesi, että viisainta oli vain painua tiehensä, mutta hänen uteliaisuutensa vei voiton. Kuinka usein sitä pääsee näkemään pudonneen tähden?

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Huijarin oppipoika on jatkoa Anniina Mikaman suositulle nuortenkirjalle Taikuri ja taskuvaras, josta kirjoitin arvion muutama vuosi sitten. Myös tämä kirja on niittänyt suosiota, sillä se oli Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana.

Trilogian toisessa osassa hypätään vuoden 1890 Helsingistä vuoden 1829 Krakovaan, ja kerrotaan ensimmäisestä osasta tutun professori Wiktorin taustatarina. Viisitoistavuotiaana hän on hyvinkin tavallisen oloinen seikkailunhaluinen nuorimies, eikä ollenkaan vielä äksy.

Eräänä iltana Wiktor huomaa taivaalla oudon putoavan tähden, jota hän lähtee seuraamaan. Joen rannalle pudonnut taivaankappale onkin monimutkainen kone, josta astuu ulos salaperäinen mies. Pian laskeutumisensa jälkeen kone räjähtää, ja Wiktoriin osuu.

Wiktor herää kotoaan ja huomaa, etteivät hänen jalkansa enää toimi. Koneen mies sekä maankiertäjän oloinen ukko, Seweryn, ovat pelastaneet hänen henkensä. Seweryn paljastuu kellosepäksi, ja pyörätuoliin joutunut Wiktor alkaa työskennellä tämän opissa. Kelloseppätaidon lisäksi Sewerynillä on historia myös taikurina, mikä tuo oman mausteensa tarinaan. Mystinen mies tulevaisuudesta saa nimekseen Tom. Kolmikko ei kuitenkaan ole ainoa, joka tietää pudonneesta koneesta ja Tomin erikoisesta luonteesta. Pian he huomaavat, että heillä on vaikutusvaltaisia vastustajia.

Muun muassa Siilo-trilogiassa on käytetty oivaltavasti rakennetta, jossa toisessa osassa hypätäänkin yhtäkkiä menneisyyteen ja kolmannessa osassa tarina kootaan kasaan. Epäilin vähän saman toimivuutta tässä tapauksessa, mutta myös Mikaman toteutus on todella onnistunut. Tarina on vauhdikas seikkalutarina fantastisilla elementeillä, ja sivut kääntyvät sujuvasti. Sivuja on paksuhkot neljäsataa, mutta tylsiä kohtia ei juuri ole.

Kirjan maailma on taitavasti rakennettu ja henkii riittävän todentuntuisesti 1800-luvun tunnelmaa. Tähän tarinaan on mukava uppoutua! Henkilökuvaus on Mikamalla hallussa, vaikka henkilökaarti onkin varsin miespainotteinen. Onneksi mukana on edes kipakka Zofia, joka on Wiktorin hyvä ystävä ja jonka kanssa viritellään pientä romanssia. Tom on tietenkin kiinnostava hahmo, ja saamme tietää hieman lisää myös hänen taustastaan. Odotan innolla kolmannen osan lukemista ja miten juonilangat punotaan lopulta yhteen!

Subjektiivinen tuomio: ****

Anniina Mikama
Huijarin oppipoika
WSOY 2019
411 sivua