Joonas Konstig: Vuosi herrasmiehenä

Herrasmiehen ensimmäinen sääntö on: Älä koskaan väitä olevasi herrasmies.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kirjassaan Vuosi herrasmiehenä kirjailija Joonas Konstig laittaa otsikon mukaisesti itsensä likoon vuoden ajaksi. Hän päättää muuttua paremmaksi ihmiseksi ja ottaa päämääräkseen perinteisen herrasmiehen mallin. Ohjelmaan kuuluu siis tapaetikettiä, pukuihin pukeutumista, miekkailua, ratsastusta, rugbya ja vapaaehtoistyötä. Vuosi huipentuu juhlaviin tanssiaisiin.

Lähtökohta on ankea: kertoja maalaa itsestään kuvan anarkistisena lähes nelikymppisenä miehenä, joka kapinoi kaikkea vastaan ja jonka ei koskaan tarvinnut kunnolla aikuistua. Hän riitelee vaimonsa kanssa, kiukuttelee, valittaa, haukkuu muita, käyttäytyy huonosti, suhtautuu kaikkeen sarkastisesti ja vaikuttaa muutenkin ikävältä tyypiltä. Vaimo toteaa, että mies on niin kaukana herrasmiehestä kun voi olla.

Kirja voisi olla päähenkilön takia ärsyttävä, mutta Konstig kirjoittaa niin vetävästi, että tarinaan tempautuu väistämättä mukaan. Selviytyykö mies haasteesta? Tekstin itseironinen tyyli toimii, ja sivut kääntyvät vikkelästi. Henkilökohtaisen matkan varrella tavataan mielenkiintoisia haastateltavia, ja välillä otetaan esimerkkejä historiallisista herrasmiehistä. Konstig pohdiskelee myös elämää yleisesti ja tekee hyviä oivalluksia. Millainen on hyvä ihminen? Onko perinteinen herrasmiehen malli käyttökelpoinen enää nykypäivänä?

Matka on pitkä, mutta pikku hiljaa muutos on havaittavissa. Ei liene spoilausta sanoa, että projektin päätteeksi Konstig vaikuttaa onnellisemmalta. Avioliitto ja perhe voivat paremmin, kun kiukutteleva miesvauva on kehittynyt kohteliaaksi aikuiseksi. Kuten eräs Konstigin haastateltava toteaa, eniten tästä projektista hyötyvät todennäköisesti hänen lapsensa.

Me kaipaamme nykyaikana kipeämmin kuin koskaan jotakin, mihin kiinnittyä. Me kaipaamme siis velvollisuuksia. Luulemme, minun tavoin, tulevamme onnelliseksi, jos saamme kaiken mitä haluamme. Mutta vapaus ei tee meitä onnelliseksi, koska täysi vapaus tarkoittaa, ettei meitä tarvita mihinkään. Velvollisuudet tarkoittavat, että meitä tarvitaan. Että meidän olemassaolollamme on merkitystä.”

Subjektiivinen tuomio: ****

Joonas Konstig
Vuosi herrasmiehenä – Vihreätukkainen punkkari opetteli miehisiä hyveitä
WSOY 2017
474 sivua

Terhi Rannela: Kesyt kaipaavat, villit lentävät

Olin innoissani, kun ryhdyin kokoamaan kertomuksia tähän kirjaan. Sehän sujuisi suitsait vain, koska minulla on tallessa kaikki vuosien varrella kirjoittamani päiväkirjat. Lukisin vain kirjavat vihkoni läpi ja kirjoittaisin muistiinpanoni koneella puhtaaksi. Onneksi olen ollut kaukaa viisas ja kirjoittanut paljon varastoon, kerrankin kirja syntyisi mutkattomasti!
     Kun luin ensimmäistä käteen sattunutta päiväkirjaa, säikähdin. Pieneen käsintehtyyn kirjaseen olin tallentanut Kyproksen-matkan.
     ’Vielä ei ole varsinainen matkakuume. Varmaan huomenna lentokoneessa sitten.’
     Vangitse lukija heti ensimmäisellä sivulla?
     ’Pääasia, että on loma. Maisemanvaihto tekee hyvää.’
     Ja ammatiltani olen?

Luettuani Miksi en kirjoittaisi? -kirjan innostuin tarttumaan kirjastossa myös Terhi Rannelan matkakirjaan. Kirjan kansi on täysosuma, niin kaunis että kirjan tekisi mieli hankkia omaan hyllyyn vain sen takia!

Kirja pohjautuu Rannelan matkapäiväkirjoihin ja koostuu lyhyistä tarinoista ympäri maailmaa. Lukija pääsee kirjan siivellä esimerkiksi Skotlantiin, Norjaan, Ranskaan, Saksaan, Islantiin, Yhdysvaltoihin, Kiinaan, Japaniin Singaporeen ja Uuteen-Seelantiin. Tyyli vaihtelee suorista päiväkirjamaisista merkinnöistä erilaisiin kohtaamisiin, oivalluksiin ja pohdintoihin.

Puolisoani hirveästi huvittaa kirjan nimi, jos adjektiivilla villi on tarkoitus viitata minuun, sillä olen erittäin turvallisuushakuinen ja rutiineja rakastava.

Ajattelin ensin, etten innostu irrallisista matkaepisodeista, mutta Kesyt kaipaavat, villit lentävät osoittautui ihanaksi ja inspiroivaksi matkakirjaksi. Ahmaisin sen lopulta yhdeltä istumalta. Tämä innostaa jatkamaan omankin matkapäiväkirjan kirjoittamista! Seuraavaksi kiinnostaisi lukea jokin Terhi Rannelan romaaneista.

Subjektiivinen tuomio: ****+

Terhi Rannela
Kesyt kaipaavat, villit lentävät – Matkapäiväkirjani sivuilta
Karisto 2018
220 sivua

Brandon Sanderson: Viimeinen valtakunta (Usvasyntyinen #1)

Se oli siinä kuin mahtava kulta-aarre. Niin uskomaton voimanlähde, että se venytti hänen ymmärryksensä rajoja. Aina tätä ennen hänen oli pitänyt pihtailla Onneaan, säilyttää sitä varastossa, käyttää sitä säästeliäästi pikku annoksina. Nyt hän tunsi olevansa kuin nälkiintynyt nainen ylhäisaatelisen juhlissa. Hän istui tyrmääntyneenä ja tunnusteli sisällään olevaa suunnatonta rikkautta.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Jihuu, sainpas tämän luettua! Brandon Sandersonin Viimeinen valtakunta on ollut hyllyssäni vuodesta 2017 ja sen lukemiseenkin meni puoli vuotta. Kirja ei ollut missään nimessä huono, päin vastoin. Tarina vain käynnistyy verkkaisesti ja kuvailu on runsasta, onhan tämä(kin) trilogian ensimmäinen osa.

Hitaasta alusta huolimatta jaksoin jatkaa, koska katsoin keväällä Sandersonin luentotallenteita, ja kaikki hänen kirjansa ovat saaneet loistavia arvioita. Esimerkiksi The Way of Kings on saanut Goodreadsissa lähes 300 000 arviota, joista 73 % täydet viisi tähteä.

Usvasyntyinen-trilogiaan Sanderson on luonut synkän fantasiamaailman, jonka ehdottomasti kiehtovin osa on magiajärjestelmä. Allomantiaa osaavat henkilöt voivat liikuttaa itseään ja esineitä sekä vaikuttaa muiden tunteisiin metallien avulla. Tarina on pohjimmiltaan Ocean’s Eleven -tyyppinen juoni, jossa joukko taitavia tyyppejä lyöttäytyy yhteen suorittamaan mahdottomalta tuntuvaa tehtävää, tässä tapauksessa vallankumousta.

Mielenkiintoisin hahmo on Kelsier, taitava allomantikko, joka on koonnut koplan yhteen ja johtaa sitä erikoisella tyylillään. Varsinainen päähenkilö on katutyttö Vin, jonka kanssa lukija saa tutustua magian lainalaisuuksiin. Muuten henkilökaarti on varsin miespainotteinen, ja minun oli välillä vaikea erottaa koplan jäseniä toisistaan, niin hilpeitä kuin he olivatkin.

Ripaus romantiikkaakin löytyy, ja sain aina lukemiseeni vauhtia kun nuori aatelismies Elend ilmestyi näyttämölle. Varsinainen rakkaustarina tämä ei kuitenkaan ole, vaan pääpaino on juonittelussa ja ympäröivän maailman politiikassa. Hitaasti lämpeävä tarina palkitsee, kun siihen jaksaa syventyä. Lopussa tunnelma tiivistyy, ja ahmaisin viimeiset pari sataa sivua päivässä. Täytyy jossain vaiheessa jatkaa myös suomennettuihin jatko-osiin Ylenemisen kaivo ja Ajan sankari.

Subjektiivinen tuomio: ****

Brandon Sanderson
Viimeinen valtakunta
Jalava 2017
608 sivua