***

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

”Mutta Miinan ehdotus hautui Anna Liisan päässä. Ja kun hän oli taas uunin sulkenut ja raaputti huttukattilaa, puhui hän miehelleen:
’Saisit tosiaankin Ihalainen mennä siitä hakemaan Hyvärisen ukolta tulitikkuja, jotta saisin pellavariihessä tulen.’”

Myönnän, minua on kouluajoista asti hämmentänyt nimi Maiju Lassila ja sen yhteydessä kuva silmälasipäisestä miekkosesta. Lassila on yksi Algot Tietäväisen (myöhemmin vaihtoi sukunimen Untolaksi) kirjailijanimistä, ja Tulitikkuja lainaamassa (1910) on ensimmäinen Lassila-nimellä kirjoitettu teos.

Kunnon klassikon tavoin Algot/Maiju on itse päässyt kirjansa kanteen, kurkkimaan vaaleanpunaisten silmälasien takaa. Mahtaako tämä symboloida jotain? Kirja oli osa kirjallisuuden perusopintojen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen jaksoa – enkä olisi tähän muuten varmaan tarttunutkaan. Täytyy kuitenkin myöntää, että humoristiseksi kansankuvaukseksi luokiteltu kirja oli oikeasti ihan hauska. Juhani Ahon Juhan tavoin tarina tylsän kannen alla pääsi yllättämään.

Teoksen päähenkilöitä ovat liperiläiset kaverukset Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen. Ihalaisen kodista loppuvat yllättäen tulitikut, ja vaimo Anna Liisa patistaa häntä lainaamaan niitä naapurin Hyväriseltä. Matkalla Antti törmää Vataseen, ja reissu muuttuu kosioretkeksi kun Antti menee puhemieheksi houkuttelemaan Hyvärisen tytärtä vaimoksi Vataselle.

Tulitikut unohtuvat lopulta kokonaan, kun miehet ajautuvat useita päiviä kestävään seikkailuun. Toisaalla Anna Liisalle tulee monien mutkien kautta värittynyt sana, että aviomies olisi karannut Ameriikkaan ja sitten kuollut. Tästä aiheutuu väkisinkin hupaisia tilanteita, kun totuus paljastuu. Asiat toki lähtevät ennen sitä aivan lapasesta ja kohoavat absurdeihin mittasuhteisiin. 

Kirjassa ei ole lainkaan maisemakuvausta ja henkilöitäkin kuvaillaan varsin vähän, eli Tulitikkuja lainaamassa on varmasti juonivetoisten kirjojen ystävien mieleen. Henkilöhahmojen luonteet hahmottuvat enemmän puheiden ja tekojen kautta.

Dialogi tuntuu usein tarkkanäköiseltä kuvaukselta ihmissuhteiden sietämättömästä hankaluudesta. Kirjan kaikkitietävä kertoja selittää ja kommentoi hahmojen dialogia jatkuvasti, ja kertoo myös avuliaasti kuinka he ymmärtävät toisiaan väärin. Tarinan edetessä henkilöhahmojen puhetapa alkoi jo hieman rasittaa. Sanoisivat asiat joskus suoraan, ilman että tarvitsee ensin kierrellä ja kaarrella, juoda kolme kuppia kahvia, tehdä lähtöä ja sitten lopulta tipauttaa varsinainen asiansa kuin ohimennen.

Mutta ihan hauska tapaus kaiken kaikkiaan! JUONIPALJASTUS: Tulitikut jäävät saamatta.

Teos pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa käy hyvin.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Maiju Lassila
Tulitikkuja lainaamassa
SKS 2001
215 sivua

Maria Jotuni: Kun on tunteet

”’Tulinpa Viiaa perimään, jotta sanani pituinen olisin, vaan ovat tainneet jo toiset perijät käydä?’
’Toiset’, sanoin, ’toisetpa ovat käyneet’. Ja vihlaisi niin pahasti sydäntäni, se kun se Antti, sen minä aina tunsin, oli ikäänkuin minua varten luotu.”

Maria Jotunin Kun on tunteet ilmestyi alun perin vuonna 1913, ja tuli luettavakseni kirjallisuuden opintojen myötä. Kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssille luettavissa kirjoissa on kiitettävästi mukana myös suomalaisia naiskirjailijoita.  (Saimme kurssista muuten viitosen, jihuu!)

Teos on kokoelma lyhyitä, muutaman sivun mittaisia novelleja. Useimmat koostuvat pelkästä dialogista, ja päähenkilöinä ovat naiset. Tekstit kuvaavat arkisia keskusteluja ja tilanteita, joissa käsitellään miehiä, avioliittoja ja tunteita.

Useimmissa novelleissa ei ole lainkaan kerrontaa, vaan henkilöhahmojen tilanne ja keskinäiset suhteet jäävät lukijan pääteltäväksi dialogista. Tämä tuntuukin olevan Jotunille tyypillistä. Erityisen kiinnostava kerrontaratkaisu on novellissa Hilda Husso, joka koostuu pelkästä yksipuolisesta puhelinkeskustelusta, mutta kertoo paljon. Muistelen, että tähän on törmännyt joskus koulun äidinkielentunnillakin. Mukana on myös muutamia toiminnallisempia kertomuksia, yhdessä suunnitellaan esimerkiksi murhaa. 

Kantavana teemana tuntuu olevan se, kuinka naiset päätyvät omasta valinnastaan tai olosuhteiden pakosta naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota eivät rakasta. Pohjavire on silti toinen kuin vaikkapa Minna Canthin Työmiehen vaimossa: Jotunin naiset sopeutuvat kohtaloonsa ja pyrkivät tekemään elämästään mahdollisimman hyvää vallitsevissa olosuhteissa. Useimmat vaimot toteavat, että onhan heidän ukkonsa loppujen lopuksi ihan hyvä, työtätekevä mies, vaikka tunteita ei olekaan. Ero nykyään ihannoitaviin, elämää suurempiin romanttisiin rakkaustarinoihin on valtava.

Onkin kiinnostavaa lukea näitä kotimaisia klassikoita lähekkäin, kun erojen lisäksi myös yhteisiä piirteitä alkaa tunnistaa. Luin tämän samana viikonloppuna Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa -teoksen kanssa, ja oli huvittavaa nähdä, kuinka samanlaista arkielämän kuvaus ja puhetavat ovat. Kaiken kanssakäymisen perusta tuntuu olevan kahvin ryyppääminen yhdessä ja juoruileminen.

Kun on tunteet oli ”ihan kiva” lukukokemus, mutta ei päässyt kolahtamaan kunnolla. Mikään novelleista ei myöskään noussut joukosta tai jäänyt erityisesti mieleen. Lähinnä olin tyytyväinen, että kokoelma oli niinkin ohut. Kyseessä on siis taas kerran kirja, jonka arvon pystyn tunnistamaan, mutta joka ei oikein puhuttele itseä. Ehkä naisten äänen tuominen kuuluville oli omana aikanaan se säväyttävä juttu?

Kirja pääsee mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa Novellikokoelma (tiedän, aika yllättävää).

Subjektiivinen tuomio: ***-

Maria Jotuni
Kun on tunteet
Otava 1993 
124 sivua

Postauksen kansikuva on Elisa Kirjasta peräisin, vaikka luinkin Otavan painoksen.

Juhani Aho: Juha

”Nähdessään Juhan tulevan oli Marja tuntenut, että hänen olisi pitänyt sanoa joku ystävällinen sana. Mutta se tarttui kurkkuun kuin kuiva, pettuinen pala. Ja sisu kirkui: tämmöistä tämä on… eikä tämä tästä enää muutu! Enkä minä voi sille mitään! Enkä minä jaksa olla toisin kuin olen! En, vaikka pitäisi minun muuten koskeen mennä!”

Kotimaisten klassikoiden kevät jatkuu! Nyt vuorossa on Juhani Ahon romaani Juha. Voin kertoa, etteivät romaanin nimi tai kansi erityisesti houkutelleet lukemaan. Lopulta kirja osoittautui kuitenkin yllättävän hyväksi traagiseksi kolmiodraamaksi, josta ei vauhtia puuttunut.

Lähtötilanteessa nimihenkilö Juha elää nuoren vaimonsa Marjan kanssa rauhallista elämää. Aiemmin toimiva suhde on ajautunut jonkinmoiseen kriisiin, kun Marjaa kyllästyttää yhteiselo vanhan ja rupsahtaneen Juhan kanssa. Tilanne muuttuu, kun rantaan saapuu rajan toiselta puolelta nuori ja solakka Shemeikka, joka hurmaa Marjan täysin.

Tarinassa on perinteisiä aineksia: ihminen kyllästyy tuttuun ja turvalliseen ja tekee mitä tahansa päästäkseen siitä pois. Ruoho ei kuitenkaan ole sen vihreämpää aidan toisella puolellakaan, ja vanhaa elämäntilannetta alkaa arvostaa, kun sen menettää. Juhassa paluun mahdollisuutta ei ole, vaan olosuhteet, hahmojen keskinäiset jännitteet ja lausumattomat tunteet vievät tarinaa vääjäämättä kohti ikävää loppua.

Koska kirja on olevinaan kaikkien tuntema, olennainen juoni paljastetaan lukijaystävällisesti jo takakannessa: klassinen kolmiodraama, joka päättyy tuhoon. Minua ärsyttää myös tapa laittaa klassikkokirjoihin analysoivat esipuheet, jotka spoilaavat huolellisesti koko kirjan juonen. Eivät kaikki tunne klassikoita läpikotaisin. Siksihän minä tätä luen, duh.

Juhassa osasin jo hypätä johdannon yli, mutta muistan kuinka Kotiopettajattaren romaanin kanssa menin aikanaan lankaan ja spoilauduin ennen kirjan lukemista. Työmiehen vaimossa homma oli puolestaan hoidettu hienosti: teoksen tulkinta ja analyysi tulivat vasta jälkisanoissa, joita oli mukava pureskella kun kirjan oli lukenut loppuun.

Kaiken kaikkiaan annan kirjalle kolme subjektiivista tähteä. Juha ei ollut lukuelämys parhaasta päästä, mutta yllättävän mukiinmenevä kirja. Henkilöt ovat uskottavasti kuvattuja, ja kertoja päästää lukijan kurkkaamaan syvälle Juhan, Marjan ja toisinaan Shemeikankin ajatuksiin. Erityisesti vaimoaan rakastava ja puolustava Juha on sympaattinen hahmo, ja hänen kohtalonsa tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Tarina ei juutu jaaritteleviin ympäristön tai tilanteen kuvauksiin, vaan toiminta rullaa mukavalla vauhdilla eteenpäin.

Kirja ei solahda kovin luontevasti mihinkään Helmet-lukuhaasteen 2018 kohtaan, joten menköön kategoriaan Kirjassa muutetaan.

Subjektiivinen tuomio: ***

Juhani Aho
Juha
Suomalaisen kirjallisuuden seura 2010
184 sivua