***

Henriikka Rönkkönen: Mielikuvituspoikaystävä

”Mutta onneksi meille kaikille annetaan syntymässä yksi työkalu kaiken korjaamiseen, ja se on mielikuvituspoikaystävä. Se ei ole täydellinen eikä se ole haave siitä, että joku olisi oikeasti sellainen. Mutta yksinäisyyden tai tylsistymisen hetkillä se ymmärtää ja tukee. Se nauraa vitseille ja on erinomainen rakastaja tai ainakin se tykkää katsella, kun masturboit.”

Erityisesti Atena on kunnostautunut viime vuosina suosittujen bloggaajien kirjojen julkaisijana. Sinkkublogi-nimistä blogia pitävän Henriikka Rönkkösen esikoiskirjasta Mielikuvituspoikaystävästä on puhuttu paljon ja äskettäin sille ilmestyi jatko-osakin, joten nappasin kirjan mukaan kirjaston esittelyhyllystä.

Alussa todetaan, että kirja on täyttä faktaa ja fiktiota: osa tapahtumista on tapahtunut Rönkköselle itselleen ja loput tutuille tai mielikuvituskavereille. Minämuotoista, henkilökohtaista tekstiä on kuitenkin vaikeaa irrottaa kirjailijasta, joten luin kirjaa pakostakin Rönkkösen omina kokemuksina ja ajatuksina.

Kirja lupaa ytimekkäästi kertoa kaiken, mitä haluan tietää sinkkuelämästä, ja paljon sellaistakin, mitä en halua tietää. Ainakin jälkimmäinen lupaus toteutuu. Mielikuvituspoikaystävän perusteella sinkkuudessa on ennen kaikkea kyse seksistä ja sen saamisesta (tai saamattomuudesta) eri muodoissa, samalla kun etsii sitä oikeaa, jonka kanssa sitoutua.

En löytänyt kirjasta kovinkaan paljon samaistumispintaa, mutta se tarjosi kuitenkin mielenkiintoisen kurkistuksen toisenlaiseen ajatusmaailmaan. Sitä ei voi kieltää, että Rönkkönen on erinomainen kirjoittaja. Hän kertoo tarinoita lennokkaasti ja keksii hauskoja kielikuvia.

Vaikka paikoitellen kirjan inhorealistinen (”hervottoman ronski”) kielenkäyttö ja alapäähuumori kyllästyttivät, nauroin useampaan kertaan tekstiä lukiessani. Ja kyllähän monia Rönkkösen läpikäymiä sinkkuuteen liittyviä tunteita ja tilanteita tunnistaa. Välillä rakkautta epätoivoisesti etsivää kertojaa käy sääliksi, mutta loppupuolella tämä onneksi itsekin ymmärtää, ettei onni löydy miehistä. Elämä jatkuu, sinkkuna tai ei.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa. (Ainakin painettuna kirjana, e-kirjana ja äänikirjana.)

Subjektiivinen tuomio: ***

Henriikka Rönkkönen
Mielikuvituspoikaystävä – ja muita sinkkuelämän perusasioita
Atena 2016
203 sivua

Maiju Lassila: Tulitikkuja lainaamassa

”Mutta Miinan ehdotus hautui Anna Liisan päässä. Ja kun hän oli taas uunin sulkenut ja raaputti huttukattilaa, puhui hän miehelleen:
’Saisit tosiaankin Ihalainen mennä siitä hakemaan Hyvärisen ukolta tulitikkuja, jotta saisin pellavariihessä tulen.’”

Myönnän, minua on kouluajoista asti hämmentänyt nimi Maiju Lassila ja sen yhteydessä kuva silmälasipäisestä miekkosesta. Lassila on yksi Algot Tietäväisen (myöhemmin vaihtoi sukunimen Untolaksi) kirjailijanimistä, ja Tulitikkuja lainaamassa (1910) on ensimmäinen Lassila-nimellä kirjoitettu teos.

Kunnon klassikon tavoin Algot/Maiju on itse päässyt kirjansa kanteen, kurkkimaan vaaleanpunaisten silmälasien takaa. Mahtaako tämä symboloida jotain? Kirja oli osa kirjallisuuden perusopintojen kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen jaksoa – enkä olisi tähän muuten varmaan tarttunutkaan. Täytyy kuitenkin myöntää, että humoristiseksi kansankuvaukseksi luokiteltu kirja oli oikeasti ihan hauska. Juhani Ahon Juhan tavoin tarina tylsän kannen alla pääsi yllättämään.

Teoksen päähenkilöitä ovat liperiläiset kaverukset Antti Ihalainen ja Jussi Vatanen. Ihalaisen kodista loppuvat yllättäen tulitikut, ja vaimo Anna Liisa patistaa häntä lainaamaan niitä naapurin Hyväriseltä. Matkalla Antti törmää Vataseen, ja reissu muuttuu kosioretkeksi kun Antti menee puhemieheksi houkuttelemaan Hyvärisen tytärtä vaimoksi Vataselle.

Tulitikut unohtuvat lopulta kokonaan, kun miehet ajautuvat useita päiviä kestävään seikkailuun. Toisaalla Anna Liisalle tulee monien mutkien kautta värittynyt sana, että aviomies olisi karannut Ameriikkaan ja sitten kuollut. Tästä aiheutuu väkisinkin hupaisia tilanteita, kun totuus paljastuu. Asiat toki lähtevät ennen sitä aivan lapasesta ja kohoavat absurdeihin mittasuhteisiin. 

Kirjassa ei ole lainkaan maisemakuvausta ja henkilöitäkin kuvaillaan varsin vähän, eli Tulitikkuja lainaamassa on varmasti juonivetoisten kirjojen ystävien mieleen. Henkilöhahmojen luonteet hahmottuvat enemmän puheiden ja tekojen kautta.

Dialogi tuntuu usein tarkkanäköiseltä kuvaukselta ihmissuhteiden sietämättömästä hankaluudesta. Kirjan kaikkitietävä kertoja selittää ja kommentoi hahmojen dialogia jatkuvasti, ja kertoo myös avuliaasti kuinka he ymmärtävät toisiaan väärin. Tarinan edetessä henkilöhahmojen puhetapa alkoi jo hieman rasittaa. Sanoisivat asiat joskus suoraan, ilman että tarvitsee ensin kierrellä ja kaarrella, juoda kolme kuppia kahvia, tehdä lähtöä ja sitten lopulta tipauttaa varsinainen asiansa kuin ohimennen.

Mutta ihan hauska tapaus kaiken kaikkiaan! JUONIPALJASTUS: Tulitikut jäävät saamatta.

Teos pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa käy hyvin.

Subjektiivinen tuomio: ***½

Maiju Lassila
Tulitikkuja lainaamassa
SKS 2001
215 sivua

Maria Jotuni: Kun on tunteet

”’Tulinpa Viiaa perimään, jotta sanani pituinen olisin, vaan ovat tainneet jo toiset perijät käydä?’
’Toiset’, sanoin, ’toisetpa ovat käyneet’. Ja vihlaisi niin pahasti sydäntäni, se kun se Antti, sen minä aina tunsin, oli ikäänkuin minua varten luotu.”

Maria Jotunin Kun on tunteet ilmestyi alun perin vuonna 1913, ja tuli luettavakseni kirjallisuuden opintojen myötä. Kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssille luettavissa kirjoissa on kiitettävästi mukana myös suomalaisia naiskirjailijoita.  (Saimme kurssista muuten viitosen, jihuu!)

Teos on kokoelma lyhyitä, muutaman sivun mittaisia novelleja. Useimmat koostuvat pelkästä dialogista, ja päähenkilöinä ovat naiset. Tekstit kuvaavat arkisia keskusteluja ja tilanteita, joissa käsitellään miehiä, avioliittoja ja tunteita.

Useimmissa novelleissa ei ole lainkaan kerrontaa, vaan henkilöhahmojen tilanne ja keskinäiset suhteet jäävät lukijan pääteltäväksi dialogista. Tämä tuntuukin olevan Jotunille tyypillistä. Erityisen kiinnostava kerrontaratkaisu on novellissa Hilda Husso, joka koostuu pelkästä yksipuolisesta puhelinkeskustelusta, mutta kertoo paljon. Muistelen, että tähän on törmännyt joskus koulun äidinkielentunnillakin. Mukana on myös muutamia toiminnallisempia kertomuksia, yhdessä suunnitellaan esimerkiksi murhaa. 

Kantavana teemana tuntuu olevan se, kuinka naiset päätyvät omasta valinnastaan tai olosuhteiden pakosta naimisiin sellaisen miehen kanssa, jota eivät rakasta. Pohjavire on silti toinen kuin vaikkapa Minna Canthin Työmiehen vaimossa: Jotunin naiset sopeutuvat kohtaloonsa ja pyrkivät tekemään elämästään mahdollisimman hyvää vallitsevissa olosuhteissa. Useimmat vaimot toteavat, että onhan heidän ukkonsa loppujen lopuksi ihan hyvä, työtätekevä mies, vaikka tunteita ei olekaan. Ero nykyään ihannoitaviin, elämää suurempiin romanttisiin rakkaustarinoihin on valtava.

Onkin kiinnostavaa lukea näitä kotimaisia klassikoita lähekkäin, kun erojen lisäksi myös yhteisiä piirteitä alkaa tunnistaa. Luin tämän samana viikonloppuna Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa -teoksen kanssa, ja oli huvittavaa nähdä, kuinka samanlaista arkielämän kuvaus ja puhetavat ovat. Kaiken kanssakäymisen perusta tuntuu olevan kahvin ryyppääminen yhdessä ja juoruileminen.

Kun on tunteet oli ”ihan kiva” lukukokemus, mutta ei päässyt kolahtamaan kunnolla. Mikään novelleista ei myöskään noussut joukosta tai jäänyt erityisesti mieleen. Lähinnä olin tyytyväinen, että kokoelma oli niinkin ohut. Kyseessä on siis taas kerran kirja, jonka arvon pystyn tunnistamaan, mutta joka ei oikein puhuttele itseä. Ehkä naisten äänen tuominen kuuluville oli omana aikanaan se säväyttävä juttu?

Kirja pääsee mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa Novellikokoelma (tiedän, aika yllättävää).

Subjektiivinen tuomio: ***-

Maria Jotuni
Kun on tunteet
Otava 1993 
124 sivua

Postauksen kansikuva on Elisa Kirjasta peräisin, vaikka luinkin Otavan painoksen.