**

Miettinen & Pelli: Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa

Termiä vahvauskoinen käytetään kuvaamaan henkilöä, joka suhtautuu hengellisiin asioihin omakohtaisen vakavasti. Tavallisesti vahvauskoinen kokee olevansa enemmän kuin tavallinen kristitty. Tässä kirjassa tutkitaan, miten vahvauskoisia hallitaan ja mihin uskonnollisten hirmuhallitsijoiden valta perustuu.

En alun perin ajattelut lukea Terho Miettisen ja Raija Pellin teosta Harhaanjohtajat, mutta saatuani arvostelukappaleen päätin lukaista sen läpi. Harhaanjohtajat jakautuu useaan osaan ja Miettinen on kerännyt suuren määrän lähdemateriaalia sitä varten sekä haastatellut kertomansa mukaan yli 80 henkilöä.

Alkupuolella käsitellään 1900-luvun alun uskonlahkoja sekä nykypäivän yksittäisiä uskonnollisia johtajia ja heidän väärinkäytöksiään. Aivan omat lukunsa saavat esimerkiksi Tapani Koivuniemi, Leo Meller, Pirkko Jalovaara ja Markku Koivisto, jotka ovat toisinaan nousseet lehtienkin otsikoihin. Tikunnokkaan on nostettu myös minua nuorempi Patrick Tiainen, jonka puheita ja blogikirjoituksia siteerataan pitkästi.

Terho Miettinen on itse taustaltaan helluntailainen, ja on omien sanojensa mukaan onnistunut irrottautumaan sen ahtaista ympyröistä. Raija Pelli on tunnettu toimittaja, joka on ollut julkisuudessa myös sen takia, että kertoo tulevansa näkijäsuvusta, näkevänsä yliluonnollisia näkyjä sekä saavansa viestejä tuonpuoleista. Tätä taustaa vasten on mielenkiintoista, että Harhaanjohtajat-kirjassa pyritään selittämään kaikki yliluonnollinen pelkästään psykologisiksi ilmiöiksi. Tueksi otetaan sopivalta kuulostavia yksittäisiä psykologian teorioita, jotka vaikuttavat kuitenkin riittämättömiltä selittämään sellaisenaan ihmisten yliluonnollisia kokemuksia.

Kirjoittajat pyrkivät tutkimukselliseen näkökulmaan, mutta kirja ei onnistu pysymään neutraalina. Kielteinen asenne karismaattisiin liikkeisiin, lahkoihin ja niihin liittyviin henkilöihin paistaa vahvasti läpi. Lähtökohtana käytetään Miettisen itse keksimää termiä vahvauskoinen, joka käytännössä kattaa kaikki tapakristittyjä vakavammin uskoon suhtautuvat (itseni mukaan lukien). Kertomalla mitä tällainen vahvauskoinen tekee ja kokee Miettinen ja Pelli sortuvat jatkuvasti rankkaan yleistykseen läpi teoksen.

Joistakin vahvauskoisista voikin sanoa, että he suhtautuvat elämän haasteisiin poikkeuksellisen tyynesti. Mielenrauha lienee seurausta siitä, että Jumalan koetaan olevan apuna kaikessa ja lopulta päättävän asioista.
Toisaalta taas jotkut niistä, jotka kokevat päässeensä osalliseksi Jumalan rauhasta, ylentävät itsensä kaiken maallisen ja tavallisena pidetyn yläpuolelle. Mikään inhimillinen ei voi heitä koskettaa. Aito kohtaaminen hyvin vaikeaa [sic] tai jopa lähes mahdotonta, ja normaaliin puheeseen saatetaan vastata lauseilla Raamatusta. Usein tällainen ihminen levittää ympärilleen neuroottista torjuntaa ja pahaa oloa.” (s. 147)

Toisaalta pahasta maailmasta ei juuri tarvitse välittää. Luonnonsuojelua ei tarvita, sillä aivan pian Jeesus tulee noutamaan omansa taivaan kirkkauteen. Luonnon suojeleminen on vahvauskoisen mielestä yhtä viisasta kuin olisi asetella uppoavan laivan tauluja parempaan järjestykseen.” (s. 150)

Ei ihme, että vahvauskoinen pelkää jatkuvasti. – – Nykyhetkessä eläminen ja siitä nauttiminen jää vahvauskoiselle vieraaksi.” (s.153)

O_o

Kirjan rakenne on sekava ja teksti hyppii aiheesta toiseen. Alkupuolella rakenne vielä säilyy, mutta loppua kohden asia lähtee täysin lapasesta. Ensin puhutaan ylistysmusiikista, sitten seksuaalisuudesta, yhtäkkiä manipuloinnista ja sitten hypätäänkin arvioimaan Leo Mellerin yksittäistä saarnaa ufoista. On kuin kirjaan olisi haluttu sulloa mukaan kaikki mahdollinen paha kaikista. Kuinka olennainen tieto on, että Leo Meller ei ole maksanut tv-lupamaksuaan?

Uskonnollisissa yhteisöissä on varmasti aina heikkouksia ja väärinkäytöksiä, ihmisiä kun olemme. Näitä asioita pitääkin tutkia ja syylliset panna vastuuseen. En kuitenkaan tiedä, ketä tämä kirja palvelee nykymuodossaan. Se ei ole ”uskoa kunnioittava” niin kuin lehdistötiedotteessa kerrotaan, se ei tarjoa vertaistukea uskonnon uhreille, monet käsitteet eivät välttämättä aukea uskontoja tuntemattomille, ja monia kristittyjä kirja varmasti loukkaa. Jäljelle jää vain pitkäksi venähtänyt kohukirja.

Yllätyin, että laatukustantamona profiloitunut Docendo on päätynyt julkaisemaan näin epätasaiseksi jääneen teoksen. Harhaanjohtajat olisikin kaivannut rankasti tiivistystä, uudelleenjärjestelyä ja kustannustoimittajan työstöä. On surullista, jos tämä kirja jää jonkun ihmisen ainoaksi kosketuspinnaksi herätysliikkeisiin tai karismaattiseen kristillisyyteen.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjan nimessä on adjektiivi.

Subjektiivinen tuomio: **

Terho Miettinen & Raija Pelli
Harhaanjohtajat – vahvassa uskossa
Docendo 2017
247 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Lähetä kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Uskonto

Aleksis Kivi: Kullervo

Näin tekee hän työnsä; hävityspä aina käsialansa on. Täynnä on hän kiukkua, ja riehuu kuin kuohuisi sisällänsä palava koski. Ei ole hän ihminen vaan Hiien henki hänessä ihmishaamussa käy.

Kullervo oli kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssin listalla seuraavana heti Vänrikki Stoolin tarinoiden jälkeen. Tällä kertaa kyseessä on lyriikan sijaan draama: Aleksis Kiven esikoisteos, jolla hän voitti SKS:n näytelmäkilpailun ja joka toi Kiven tunnetuksi kirjallisuuseliitin parissa.

Kullervo kertoo näytelmämuodossa Kalevalasta tutun Kullervon tarinan. Perisuomalaisesta aiheestaan huolimatta näytelmä on muodoltaan klassinen antiikin tragedia, jossa on viisi näytöstä: alkutilanne, toiminnan liikkeellelähtö, huippukohta, käännekohta ja loppukatastrofi. Mitään iloista tarinaa ei siis ole luvassa.

Alussa Kullervo asuu orjuudessa setänsä luona, koska hänen perheensä on kuollut. Hän on vahva mutta taitamaton kaikessa mitä tekee. Hänet myydään orjaksi Ilmariselle, mutta kun Ilmarisen emäntä leipoo Kullervon eväsleipään kiven, Kullervo painelee vihastuksissaan talolle ja surmaa naisen. Ja tässä kohtaa ollaan vasta toisessa näytöksessä, joten asiat menevät entistä lujempaa alamäkeä.

Verrattuna Vänrikki Stoolin vanhahtavaan runomittaan Kullervo oli oikeastaan jopa helppolukuinen teos, ja pituutta oli onneksi vain reilut sata sivua.  Kullervo on hahmona aika kamala, vaikka onkin pitkälti olosuhteidensa uhri. Suurin osa hahmoista on ihmisiä, mutta mukana on myös hyvä haltia-paha haltia -tyyppistä jännitettä lohduttavan Sinipiian ja petollisen Ajattaren muodossa. Arvaatte varmaan, kumman tien Kullervo valitsee? (On muuten hauskaa bongailla sanojen ja nimien alkuperäisiä merkityksiä, kuten tässä kohtaa Ajatar-vaatekaupan nimen. Kalevala on kyllä muutenkin ollut aikamoinen aarreaitta suomalaisille firmoille, kun asiaa ajattelee.)

Teos jää silti sarjaan ”hyödyllistä yleissivistystä”, koska kovin innostava lukukokemus se ei ole. Toisaalta ei Romeo ja Juliakaan ollut mikään tajunnanräjäyttävä teos kun luin sen joskus lukiossa. Ehkä Kullervo pitäisikin nähdä oikeasti näyttämöllä, jonne se on kirjoitettu. Hieman kiinnostaisi myös lukea J. R. R. Tolkienin Kullervon tarina*, josta koko Tolkienin tarumaailma on ilmeisesti saanut alkunsa.

Kirja pääsee lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa Kirjan nimessä on vain yksi sana.

Subjektiivinen tuomio: **½

Aleksis Kivi
Kullervo: näytelmä viidessä näytöksessä
ntamo 2012 (näköispainos)
106 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*
Lataa e-kirja ilmaiseksi Elisa Kirjasta

1 kommentti
Kirjoittanut Sanna aiheesta Näytelmät

J. L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat

Mut muuttuneena tulin ma,
miel’ oli toisenlainen:
’Luin Suomen viime sodasta,
olenhan suomalainen.
Mua lisää kuulla haluttais,
kentiesi teiltä sitä sais?’’”

Luin Vänrikki Stoolin tarinat osana kirjallisuuden opintojen Kotimaisen kirjallisuuden tuntemuksen kurssia. Luemme viiden opintopisteen kurssiin lukupiirissä 11 suomalaista klassikkoa, joten ne tulevat näkymään täällä bloginkin puolella.

Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyi kahdessa osassa vuonna 1848 ja 1860, alun perin ruotsiksi. Kirjasta on useita suomennoksia jotka eroavat toisistaan reippaasti. Minulla oli käytössä vanha, Paavo Cajanderin suomennos, joka on vuodelta 1889. Sen vastapainona lukemani versio oli sentään WSOY:n juhlapainos, joka on ruotsalaisen nykytaiteilija Ernst Billgrenin kuvittama. 

Vänrikki Stoolin tarinoiden aiheena on Venäjän ja Ruotsin välinen Suomen sota vuosina 1808-1809, jonka Ruotsi hävisi. Sen seurauksena Suomesta tuli Venäjän autonominen suurruhtinaskunta. Teos koostuu yhteensä 35 runosta, jotka kuvaavat sekä oikeita historiallisia henkilöitä  että Runebergin päästään keksimiä hahmoja (kuten Vänrikki Stool, Sven Dufva ja Lotta Svärd). Ensimmäisestä Maamme-runosta tuli sittemmin kansallislaulumme sanat, ja löytyypä teoksesta myös sanoitus Porilaisten marssille

Runot kertovat sodasta eri näkökulmista: itse taisteluista, niihin valmistautumisesta, kaatuneiden suremisesta taistelujen jälkeen ja vanhojen miesten sotamuisteloista. Tekstissä korostuu suomalaisten miesten sankaruus, ahkeruus ja urheus. Jotkut sotilaat tai upseerit olivat tyhmiä tai julmiakin, mutta yhtä kaikki rohkeita ja suurin osa kuolee kunniakkaasti maansa puolesta. Kuolema on miehille suorastaan loistokas tavoite, jota kohti riennetään innokkaasti.

Myös muutamia naisia esiintyy runojen päähenkilöinä, ja heidän tehtävänsä on lähinnä muonittaa tai surea miehiä. Pilven veikko -runon naisen rakastettu kaatui taistelussa, mutta nainen vaikuttaa surustaan huolimatta tyytyväiseltä. ”Kallein kaikesta, mit’ ompi maassa / olit sylihini suljettuna / kahta vertaa kalliimpi nyt vielä / olet mulle mullan sulhosena”, neitonen julistaa miehen ruumiin äärellä – olihan mies kokenut sankarikuoleman.

Vastaavasti pahin mahdollinen asia näyttää olevan miehen pelkuruus. Torpan tyttö -runossa tyttö huomaa, että hänen mielitiettynsä ei ole sodasta palaavien eikä kaatuneiden joukossa, eli mies on paennut. ”Tee hauta mulle, äitini, jo päättyy päivät multa / paennut taistelua on tuo kurja sulho-kulta”, tyttö valittaa. ”Viekkaassa tässä maailmass’ en viihdy kauempaa / kuolleissa kosk’ ei ollut hän, ma toivon kuolemaa.

Luin kirjan aikataulusyistä yhteen putkeen, ja edellisistä lainauksista voi ehkä päätellä ettei lukukokemus ollut helpoimmasta päästä. Cajanderin suomennos näyttää olevan tehty runomitta edellä, niin että luettavuus kärsii. Sanoja on lyhennelty keinotekoisesti heittomerkein, ja yli sata vuotta vanha teksti on luonnollisesti melko kaukana omasta arkikielestä. Loppua kohden alkoi myös väsyttää riehakas sankarieetos, joka jokainen runo suorastaan tulvii.

On helppo ymmärtää, miten Vänrikki Stoolin tarinat on toiminut suomalaisen kansallishengen nostattajana menneinä vuosikymmeninä, ja se on varmasti tullut tarpeeseen. Omasta puolestani voin vain todeta, että vaikka runot ovat hyvä lisä yleissivistykseen, en juurikaan nauttinut niiden lukemisesta.

Kirja avaa vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteen ja pääsee kohtaan kotimainen runokirja. Sain samalla täytettyä ensimmäisen kohdan myös Perkeet-lukuhaasteeseen! Kyseessä on siis kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3, ja arvosteluja yli 10. Molemmat haasteet löytyvät Lukuhaasteet 2018-sivulta.

Subjektiivinen tuomio: **

J. L. Runeberg
Vänrikki Stoolin tarinat
Suomentanut Paavo Cajander, kuvittanut Ernst Billgren
WSOY 2003
151 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*
Lataa e-kirja ilmaiseksi Elisa Kirjasta

Runebergin päivää vietetään Suomessa 5. helmikuuta – hyvää huomista Runebergin päivää siis! Minua kiinnostaisi seuraavaksi lukea Fredrika Runebergin teos Rouva Katariina Boije ja hänen tyttärensä (1881)Fredrika jäi aika lailla miehensä varjoon, mutta kyseinen teos on ensimmäisiä suomalaisia historiallisia romaaneja.

2 kommenttia
Kirjoittanut Sanna aiheesta Runous