Johanna Valkama: Itämeren Auri

Pian koittaisi päivä, jolloin Aurin ei olisi enää syytä laskea katsettaan miesten edessä tai tuntea oloaan kiusalliseksi. Hän puristi vasua käsissään, kun tutut haaveet täyttivät ja puhdistivat mielen. Hän tunsi tuulen kasvoillaan ja antoi sen kuljettaa ajatuksensa ylempiin saleihin.
Hämeen mahtavin parantaja oli tervetullut tupaan kuin tupaan: jopa linnavuorten kuninkaat taistelivat hänen suosiostaan.

Katselin jo viime vuonna Johanna Valkaman historiallista romaania Linnavuoren Tuuli, mutta en lukenut sitä vielä. Sen sijaan törmäsin kirjastossa Valkaman vuonna 2016 ilmestyneeseen esikoisteokseen Itämeren Auri, ja tartuin siihen. Tänä vuonna Metsän ja meren suku -sarjassa ilmestyy kolmas teos Kaukosaarten Aino, eli kyseessä vaikuttaa olevan varsin tuottoisa kirjailija. Hyvä niin, koska kirja on toimivaa arkipakoa rautakauden maailmaan romanttisella vivahteella.

Itämeren Auri on jonnekin 900-luvun tienoille sijoittuva historiallinen seikkailu. Päähenkilö on pienessä Suolammen kylässä asuva Auri, jolla siintää edessä Hämeen mahtavimman parantajan ura isoäiti Tieran jalanjäljissä. Valinta on tärkeä ja pysyvä, koska parantajan tiehen ei kuulu vaimon osa eikä miehen mukaan meneminen. Auri on joka tapauksessa varma valinnastaan ja odottaa saavansa parantajan vaskiset kierteet käsiinsä.

Pakkaa saapuu kuitenkin sekoittamaan vierasmaalainen mies, jonka Auri löytää haavoittuneena metsästä. Kyseinen miekkonen, kirjan toinen näkökulmahenkilö Haakon, on oikeasti ryöstöretkellä oleva viikinki. Mutta sitä Auri ei tiedä, ja hoitaa miehen terveeksi ja Haakon jää asumaan kylään. Auri huomaa katselevansa miestä tämän tästä, eikä päätös alkaa parantajaksi olekaan välttämättä enää niin itsestään selvä kun muitakin vaihtoehtoja on.

Itämeren Auri on esikoisteokseksi varsin tasokas. Kiinnitin erityisesti huomiota Valkaman käyttämään kieleen: jokainen lause on taitavasti muotoiltu, ja muinaisuomalaiset perinteet ja luonnonusko huokuvat kerronnasta. Modernia kieltä tai silmään pistäviä tyylivirheitä kirjasta ei löydy, ja sen mukana onkin helppo upota täysin humisevaan metsään tai linnavuoren hälinään. Kirjaan rakennettu maailma on niin uskottava, että minuun kaikki rautakauden yksityiskohdat, paikat ja tavat ainakin menivät täydestä. Muutaman termin googletin, ja ainakin niiden perusteella Valkama on tehnyt taustatyönsä kunnolla.

Henkilönä Auri on kiinnostava ja monitahoinen. Fanitin suuresti Aurin tavoitetta olla kotiäidin sijaan rautakauden uranainen, minkä takia petyin keskivaiheilla tapahtuvaan käänteeseen – olisin suonut neidon tekevän päätöksensä itse. Haakon puolestaan jää hieman yksipuoliseksi romanttiseksi ritariksi – hän on komea ja hyvä taistelemaan. Hän tekee välillä myös virheitä ja uhkarohkeita typeryyksiä, mutta saa anteeksi koska on komea ja hyvä taistelemaan. Pienistä puutteista huolimatta Aurin ja Haakonin kemia toimii ihan mukavasti, ja suhteen kehitys on uskottavaa. Sivuhenkilöistä kiehtovimpia oli linnavuorella asustava pohjoisen mystinen tietäjä Utujoutsi.

Jos parannettavaa täytyy etsiä, kirjan heikoin kohta on sen hieman epätasainen rakenne. Alkupuolisko on leppoisaa ja maalailevaa kuvausta elämästä Hämeen hämyisessä sydämessä, mutta keskivaiheilla alkaa tulla hoppu ja tapahtumat ja paikat seuraavat toisiaan loppua kohden kiihtyvällä tahdilla.  Tarina kuitenkin päättyy ihan tyydyttävällä tavalla. Koska jo takakannessa kerrotaan kirjan olevan ”romanttinen seikkailu” ja ”Aurin ja Haakonin tarina”, loppuratkaisun suhteen jää arvailun varaa lähinnä se, miten sinne asti päästään ja kestääkö se. Kirja on kuitenkin oivallinen lukuromaani ja saa siksi viisi tähteä miinus. Romaanisarjan kansia olen hieman ihmetellyt, koska hahmot näyttävät olevan peräisin jostain tietokonepelistä (seuraavan kirjan Linnavuoren Tuuli on ainakin ilmetty Sims-hahmo).

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjan kannessa on kulkuneuvo.

Subjektiivinen tuomio: *****-

Johanna Valkama
Itämeren Auri
Otava 2016
444 sivua

Winston Graham: Poldark – Kapinallinen

Ross saapui seurueen keskelle, joka ei ollut lainkaan valmistautunut hänen tuloonsa. Hänen saapuessaan ovelle pöydässä olijat päästelivät toinen toisensa jälkeen hämmästyneitä huudahduksia. Elizabeth, Francis, Verity ja tohtori Choake hypähtivät seisomaan, Charles istui mutisten ja shokin tyrmistyttämänä.

Olen pyrkinyt ostamaan omaan kirjahyllyyni vain teoksia, jotka olen lukenut ja hyviksi todennut. Viime aikoina olen kuitenkin lipsunut periaatteestani. Vuoden 2017 kirjamessuilta nappasin Gummeruksen pokkarihyllystä Poldark-kirjasarjan ensimmäisen osan.

Kirjoista tehty BBC:n hieno televisiosarja kuuluu suosikkeihini ja molemmat tuotantokaudet löytyvät jo elokuvahyllyni puolelta. Niinpä uskalsin satsata kirjaan viisi euroa, enkä joutunut pettymään. Asian huono puoli: nyt joudun todennäköisesti hankkimaan kaikki sarjan myöhemmätkin osat.

Kirja alkaa kapteeni Ross Poldarkin paluusta kotikonnuilleen Cornwalliin parin sodassa vietetyn vuoden jälkeen. Isä on kuollut ja suvun talo on ränsistynyt kelvottomien palvelijoiden hoidossa. Ensi töikseen Ross lähtee vierailulle setänsä luokse, vain löytääkseen sukulaiset juhlimassa kihlausta: Rossin nuoruuden rakastettu Elizabeth onkin menossa naimisiin Rossin serkun kanssa.

Masentavista lähtökohdista huolimatta Ross ei kuitenkaan lannistu, vaan alkaa kunnostaa taloaan ja elää elämäänsä. Eräällä kaupunkireissullaan hän pelastaa tappelusta nuoren Demelzan, jonka palkkaa taloonsa keittiöpiiaksi. Koska pokkarin sisäkannessa on isolla naisen kuva ja seuraavan osan nimi Demelzan laulu, ei liene liian suuri juonipaljastus että Rossin ja Demelzan suhde kehittyy ajan myötä läheiseksi. Vuosien kuluessa Ross lähtee mukaan myös uhkarohkeaan kaivoshankkeeseen, joka näyttelee ainakin sarjassa myöhemmin merkittävää osaa. Edelleen hän joutuu tasapainoilemaan suhteessaan Elizabethiin, jota kohtaan hänellä on yhä tunteita.

En osaa sanoa, millainen lukukokemus kirja olisi ”pelkästään”. Koska olin jo katsonut televisiosarjan, maailmaan oli helppo hypätä mukaan heti alusta saakka ja kaikki henkilöhahmot olivat vanhoja tuttuja. Kuvittelinkin hahmot lukiessani sarjan näyttelijöiden näköisiksi. Koska sarja on tehty varsin uskollisesti seuraten kirjaa, ne täydentävät hyvin toisiaan ja kirja toimii myös ”lisämateriaalina” sarjan tapahtumille, jos näin voi sanoa.

Säikähdin tosin kun luin kohdan, jossa Ross palkkasi Demelzan taloonsa 13-vuotiaana. Televisiosarjassa molemmat ovat nimittäin ihan aikuisia (Demelzaa esittää ihana Eleanor Tomlinson). Ei kai kyseessä ole Romeo ja Julia -tyyppinen eeppinen lasten rakkaustarina? Onneksi kirjasarjan aikajänne on paljon televisiosarjaa pidempi, ja kirjan ajassa kuluu vuosia ennen kuin mitään romanttiseen viittavaakaan tapahtuu.

Ajattelin, että alun perin 1940-luvulla ilmestynyt tuhti kirja saattaa olla hieman kuivaakin luettavaa, mutta viihdyinkin Grahamin tekstin parissa hyvin. Tapahtumat soljuivat omalla painollaan eteenpäin, teksti oli sujuvaa ja henkilöhahmot kiinnostavasti rakennettuja. Rossin ja Demelzan suhde ja sen kasvaminen vähitellen kuvataan hienosti. Ross on lähes täydellinen romanttinen sankari, mutta onneksi hänelläkin on puutteensa ja särmänsä.

Kaiken kaikkiaan kirja toimii sarjan tavoin erinomaisesti ajankuluna ja pakona arjesta, jos genrestä tykkää. Tätä lisää siis! Sarjassa on ainakin neljä suomennettua osaa ja lisää on näemmä tulossa tänä vuonna. Televisiosarjan ystäville tiedoksi: Kolmas kausi alkoi Ylellä tiistaina 23.1. ja näkyy myös Yle Areenassa. Jihuu!

Kirja pääsee vielä vuoden 2017 lukuhaasteeseen kategoriassa Sukutarina.

Subjektiivinen tuomio: *****

Winston Graham
Poldark – Kapinallinen
Suom. Anuirmeli Sallamo-Lavi

Gummerus 2017
555 sivua

Tove Jansson: Det osynliga barnet

Det var en mild och stillastående sommardag, just en sådan som är lämplig för att tvätta mattorna. Långsamma och sömniga kom dyningarna för att hjälpa till och kring hennes röda mössa summade några humlor som trodde att hon var en blomma.
– Filifjonkan som trodde på katastrofer

Olen aika ylpeä, koska Det osynliga barnet on paitsi ensimmäinen lukemani muumikirja, myös ensimmäinen ruotsiksi kokonaan lukemani kirja. Ja ymmärsin vieläpä suurimman osan ilman sanakirjaa. Kiitos tästä kuuluu naapurissani tönöttävälle Kauniaisten kirjastolle, jonka ruotsinkielinen tarjonta on ymmärrettävistä syistä laaja. Lastenkirjat ovat myös hyvin tyrkyllä siinä leffojen vieressä.

Det osynliga barnet och andra berättelser sisältää nimensä mukaisesti kertomuksen näkymättömästä lapsesta ja muita tarinoita. Telkkarista tuttuja olivat ainakin Den sista draken i världen eli maailman viimeinen lohikäärme ja Granen, joka kertoo muumiperheen valmistautumisesta jouluun. Vähän tuntemattomammissa tarinoissa seikkailevat esimerkiksi katastrofeja pelkäävä vilijonkka, huijaava pikku homssu ja hiljaisuutta rakastava hemuli.

Det var en gång en hemul som arbetade på ett nöjesfält, men det behöver ju inte alltid betyda att man har så hemsk roligt. Han knipsade hål i folks biljetter för att de inte skulle kunna ha roligt mer än en gång och bara en sån sak kan göra en sorgsen till sinnes om man håller på med det hela livet. Hemulen knipsade och knipsade, och medan han knipsade drömde han om vad han skulle göra när han äntligen blev pensionerad.
– Hemulen som älskade tystnad

Jansson nostaa tarinoissaan esiin etenkin hiljaisten, pelokkaiden, pienien, ujojen ja hieman erikoisten hahmojen tarinoita. Ja kuka nyt ei joskus samaistuisi työhönsä leipääntyneeseen hemuliin, joka vain knipsade och knipsade ja haaveilee, ettei tarvitsisi tehdä mitään? Tarinoissa on aina jonkinlainen teema ja opetus, mutta mielestäni ei liian osoitteleva. Hemulikin huomaa lopulta, että on sittenkin hauskaa tehdä asioita, ja niitä voi tehdä omalla tavallaan. Loput ovat tietenkin onnellisia ja välillä yllättäviäkin, Muumilaaksossa kun ollaan.

Ihastelin useassa kohtaa sympaattisia kielikuvia ja ajatelmia. Minulla ei ole vertailukohtana suomenkielistä käännöstä, mutta alkukielellä kirjoista varmasti tavoittaa jotain vähän enemmän suomennoksiin verrattuna.

Tarinat olivat sopivan lyhyitä ja kieli oli sen verran helppoa, että pölyttyneellä lukioruotsilla pärjäsi. Muutamassa kohdissa turvauduin sanakirjaan, mutta koska pidemmän päälle sanojen tarkistaminen alkaa tökkiä, panostin mieluummin lukemisen sujuvuuteen. Useimmat asiat pystyi päättelemään kontekstista viimeistään kun lauseen luki uudestaan, ja kirjan viehättävä tussipiirroskuvitus tönii oikeaan suuntaan, jos ei ihan heti tajua mistä on kyse.

Vaikka ruotsiksi lukeminen oli hitaampaa, tarinat ovat mukavan lyhyitä pätkiä. Aina voi tuntea onnistuneensa, kun saa yhden luettua. Sanoisin siis, että muumikirjat ovat erinomaisia ruotsin kielen taidon virkistämiseen. Tällä olisi ollut hauskempaa prepata ruotsin yo-kirjoituksiinkin aikoinaan kuin pelkällä lukion kuivalla tekstikirjalla. Kirja sopisi varmasti hyvin myös ääneen luettavaksi.

Man blir aldrig riktigt fri om man beundrar nån för mycket, sa Snusmumriken plötsligt. Det vet jag.

PS. Bibbidi bobbidi book -blogissa oli loppuvuodesta hyviä vinkkejä, kuinka aloittaa lukeminen englanniksi. Samat vinkit toimivat hyvin myös muihin vieraskielisiin kirjoihin!

Kirja pääsee vielä mukaan lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Suomalainen klassikkokirja.

Subjektiivinen tuomio: *****

Tove Jansson
Det osynliga barnet och andra berättelser
Schildts & Söderströms 2014
187 sivua