*****

Petteri Järvinen: Kyberuhkia ja somesotaa

”Kyberturvallisuus tarkoittaa tietoturvan ulottamista yhteiskunnan peruspalveluihin, kuten sähkön ja veden jakeluun sekä tietoliikenneyhteyksien toimimiseen koko Suomen mittakaavassa. Kaikki peruspalvelut toimivat nykyään tietotekniikan ohjaamina, joten pienilläkin häiriöillä voi olla vakavia kerrannaisvaikutuksia.”

Petteri Järvisen uusin tietokirja Kyberuhkia ja somesotaa pääsi syksyn tärppilistalle, ja ihan ansaitusti. Se osoittautui kattavaksi ja mielenkiintoiseksi tietopaketiksi kyberturvallisuudesta ja siihen liittyvistä ajankohtaisista aiheista.

Kyberuhkia ja somesotaa alkaa ihan alusta, eli kyber-sanan taustasta ja erilaisten termien, kuten tietoturvan, kyberturvallisuuden ja hybridiuhkien määrittelystä.  Jo kyber-sanan etymologia on mielenkiintoinen. Sana tulee kreikan sanasta cybernetice, ohjaus tai hallinta, ja erinäisten sattumusten kautta se on alkanut tarkoittaa kaikenlaista verkkoon liittyvää. Täytyy myöntää, että suuriin yllättäjiin kuului myös Bluetooth-sanan alkuperä: se on saanut nimensä 900-luvulla eläneen viikinkikuninkaan Harald Sinihampaan mukaan.

Perusasioiden jälkeen alkaa kirjan pihvi: Järvinen käy läpi useita ajankohtaisia kyberuhkiin liittyviä tapauksia, jotka muistaa hyvin mediasta. Sen jälkeen hän spekuloi luvun verran pelottavia uhkakuvia, kuinka Suomi pysäytetään. Mitä tapahtuisi, jos joku saisi katkaistua maasta sähköt moneksi vuorokaudeksi? Lisäksi lukijan eteen läjäytetään konkreettisia esimerkkejä pieleen menneestä kriisiviestinnästä. Jotain hyvääkin sentään löytyy, nimittäin Suomen huoltovarmuuskeskus.

Oman osionsa saavat myös verkkovakoilu, tiedustelu, informaatiovaikuttaminen ja niihin kiinteästi liittyvät some ja valeuutisointi. Järvinen pureutuu erilaisiin vääristymiin aina median tasapainoharhasta (esitellään mediassa kaksi vastakkaista näkökulmaa samanarvoisina, esimerkiksi tutkija ja kokemusasiantuntija) lukijaa vaaniviin havaintovääristymiin. Hän ottaa myös itse reippaasti kantaa asioihin.

”Keskustelun tasa-arvosta tuli myös netin suurin vitsaus. Kaikki pääsevät ääneen samalla tavalla, vaikka kaikki kirjoitukset eivät ole samanarvoisia. Jokaisella on oikeus mielipiteeseen, mutta asiaan perehtyneiden mielipiteet ovat painavampia kuin niiden, jotka kuulivat aiheesta vasta äskettäin. Valitettavasti jälkimmäisillä on usein suurempi itseluottamus ja polttavampi sanomisen tarve (ns. ylivertaisuusharha).”

Kaiken kaikkiaan nämä luvut toimivat äärimmäisen hyvänä oppaana medialukutaidon ja -kriittisyyden maailmaan. Yhden luvun verran käydään läpi myös lähimenneisyyden vaaleja (erityisesti Yhdysvalloissa) ja niissä havaittua informaatiovaikuttamista.

Lopuksi Järvinen esittelee käytännön ohjeita kyberturvallisuuden parantamiseen töissä ja kotioloissa. Esimerkki wifi-yhteydellä varustetusta silitysraudasta, josta valmistajamaa voisi tarvittaessa valjastaa kyberaseen, tuntuu absurdilta, mutta esineiden internetin maailmaan sisältyy monia kyberturvallisuuden kannalta huolestuttavia asioita.

Lähes 400-sivuinen kirja sisältää melko paljon teknistä sanastoa ja saattaa olla aihetta tuntemattomalle hetkittäin raskasta luettavaa, mutta suosittelen tätä silti niille, jotka ovat tekemisissä tietotekniikan kanssa kotona tai työelämässä. Eli suurin piirtein kaikille. Erityisen hyvin tämä sopisi tietoturvan ja mediakritiikin oppikirjaksi nykyajan diginatiiveille.

”Tietoturvasta huolehtiminen on jokaisen kansalaisvelvollisuus.”

Subjektiivinen tuomio: *****

Petteri Järvinen
Kyberuhkia ja somesotaa – Digiaikana sinäkin olet etulinjassa
Docendo 2018
380 sivua

Siiri Enoranta: Tuhatkuolevan kirous

”Kaikki alkoi siitä, kun leikkasin hiukset tallissa mohmanharjasaksilla ilman äidin lupaa.”

En ole aiemmin lukenut Siiri Enorannan kirjoja, mutta tänä vuonna ilmestynyt nuortenkirja Tuhatkuolevan kirous houkutteli tarttumaan hienolla kannellaan. Monet bloggaajat ovat jo kirjoittaneet kirjasta, ja luku-urakkani jälkeen kirja voitti myös Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Sanoisin, että ihan aiheesta!

Kirja kertoo nuoresta Pausta, joka elää rauhallista elämää Sisintrassa perheensä kanssa. Kun tyttö leikkaa vuosia kasvattamansa tukan, hänen äitinsä kauhistuu enemmän kuin olisi normaalia. 14-vuotiaana Pau saakin sitten kutsun Magia-akatemiaan, ja saa tietää että hänellä on taikavoimia isoveljensä tapaan. Letin leikkaaminen osoittautuu isoksi virheeksi, sillä tässä taikamaailmassa noidat taikovat hyödyntäen omasta kehosta saatavaa materiaalia kuten hiuksia ja ihokarvoja.

Magia-akatemia ei ole ainoa asia, jota Paun vanhemmat salaavat, ja aika pian alkaakin tapahtua.  Sen enempää juonesta ei viitsikään paljastaa. Minut kirja onnistui yllättämään monta kertaa, kun kuvittelin juonen kulkevat tiettyyn suuntaan. Vaikka tarina kulkee vääjäämättä kohti ”suurta lopputaistelua”, mikään ihan perinteinen maailmanpelastuskirja ei ole kyseessä.

Enorannan luoma fantasiamaailma on virkistävän erilainen verrattuna miekka & magia -tyylisiin keskiaikasaagoihin. Magia-akatemiassa professoreineen ja taikuuden periaatteessa on tiettyjä pottermaisia piirteitä, mutta erojakin on runsaasti. Esimerkkinä vaikkapa tuo aiemmin mainittu ruumiinosien käyttö taikomismateriaalina – karvojen lisäksi esimerkiksi kuukautisveri käy tarkoitukseen. Harvoin tulee vastaan nuortenkirjan päähenkilöä, joka kadehtii toisen tytön tuuheita säärikarvoja, tai poikaa joka onnittelee tyttöä kuukautisten alkamisesta! Hahmot suhtautuvat sukupuoleen ja seksuaalisuuteen luontevasti, ja kirja sisältää myös taitavasti ja sopivan herkästi kirjoitetun seksikohtauksen.

Kirjan henkilöhahmot ovat persoonallisia ja heihin on helppo kiintyä tarinan aikana. Erityisen kiinnostavia hahmoja ovat Paun taidemaalariäiti, josta paljastuu kirjan edetessä yllättävä puolia, sekä mystinen Nubya tuhatkuoleva, jonka mukaan kirja on nimettykin. Ainoa hämmennykseni koskee päähenkilö Pauta, joka tuntuu jostain syystä 14 vuoden ikäänsä nuoremmalta (heräävästä seksuaalisuudesta huolimatta). Paikoitellen ajatuspuheen tason perusteella tuli mieleen melkeinpä Kiepaus-romaanin kahdeksanvuotias päähenkilö.

Kaiken kaikkiaan Tuhatkuolevan kirous on kuitenkin ehjä ja yllättävä kokonaisuus ja kiinnostava tapaus, johon kannattaa tutustua. Viisi tähteä täältä!

Subjektiivinen tuomio: *****

Kirja pääsee vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa on sateenkaariperhe tai samaa sukupuolta oleva pariskunta.

Siiri Enoranta
Tuhatkuolevan kirous
WSOY 2018
443 sivua

Gretchen Rubin: The Happiness Project

”All these thoughts flooded through my mind, and as I sat on that crowded bus, I grasped two things: I wasn’t as happy as I could be, and my life wasn’t going to change unless I made it change. In that single moment, with that realization, I decided to dedicate a year to trying to be happier.”

Käsittämätöntä mutta totta, The Happiness Projectin lukeminen kesti minulla kuusi vuotta. Ostin pokkarin heräteostoksena, ja olen aloittanut lukemaan sitä monta kertaa. Jotenkin kirja on aina jäänyt, vaikka se on inspiroiva ja mielenkiintoinen. Tänä vuonna päätin vihdoin tarttua itseäni niskasta kiinni ja siirtää onnellisuusprojektin lukemattomien kirjojen pinosta luettujen joukkoon. Ja onnistuin siinä, jes!

Gretchen Rubin on New Yorkissa perheensä kanssa asuva kirjoittaja. Hän on hyvätuloinen, terve ja hänellä on paljon ystäviä ja mukavat sukulaiset. Jokin kuitenkin mättää – hän ei koe arjessa olevansa niin onnellinen kuin voisi olla. Niinpä Rubin kokee klassisen valaistumisen, tarttuu toimeen ja päättää aloittaa vuoden mittaisen onnellisuusprojektin. Ja kirjailijana luonnollisesti kirjoittaa kokemuksesta kirjan.

Lähtökohdat kuulostavat varsin etuoikeitetuilta, ja sitä ne toki ovatkin. Rubin aloittaa etsimällä tietoa siitä, mitä onnellisuus ylipäätään on. Hän myös pohtii monessa kohdassa projektin saamaa kritiikkiä ja kysymyksiä, mutta päätyy lopulta siihen että on okei pyrkiä onnellisuuteen. Onnellisen ihmisen on helpompi auttaa muita, ja levittää hyvää ympärilleen.

Käytännön tasolla Rubin jakaa projektinsa kuukauden mittaisiin jaksoihin ja antaa jokaiselle kuukaudelle oman teeman sekä arjen tavoitteita. Onnellisuusprojekti alkaa tammikuussa energia-teemalla (”mene nukkumaan aikaisemmin, liiku enemmän, organisoi, taklaa ärsyttävät pikkuhommat”) ja jatkuu avioliittoon, työhön, vanhemmuuteen, vapaa-aikaan, ystävyyteen, rahaan, hengellisyyteen, kirjoihin, keskittymiseen ja asenteeseen keskittyvillä kuukausilla. Joulukuussa Rubin yrittää toteuttaa yhtä aikaa kaikkien aiempien kuukausien tavoitteita.

Kirjassa jokainen kuukausi on oma lukunsa, jossa Rubin kertoo edistyksestään. Projekti vaatii kovaa työtä ja itsehillintää, mutta vähitellen Rubin todella huomaa tulevansa onnellisemmaksi ja löytää paljon uusia kivoja juttuja elämäänsä. Olennaista on määritellä ne asiat, jotka lisäävät omaa tyytyväisyyttä, pilkkoa ne tavoitteiksi ja sitten pysyä niissä.

Kirja sisältää käytännöllisiä ohjeita omankin onnellisuusprojektin toteuttamiseen. Koska eri asiat tekevät eri ihmiset onnellisiksi, myös jokaisen projekti on omanlaisensa. Pureskelun arvoisia ovat myös Rubinin itselleen kirjaamat kaksitoista käskyä (kuten ”Do what ought to be done” ja ”Be Gretchen”) sekä aikuisuuden salaisuudet (kuten ”You can choose what you do; you can’t choose what you like to do”). Asiat, joista muut nauttivat, eivät välttämättä ole sinulle hauskoja, ja se on ihan okei.

Minulle kirjan lukeminen oli antoisaa ja hauskaa, koska tunnistin Rubinista samanlaisen järjestelmällisen suorittajaihmisen jollainen itsekin olen. Listojen tekeminen on parasta, ja kaikesta voi aina tehdä itselleen projektin. Olen monesti kirjaa lukiessani luonnostellut myös omaa vuoden mittaista onnellisuusprojektiani, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi toteuttaa sitä. The Happiness Project herättänee lukijoissa tunteita suuntaan ja toiseen, mutta minulle se oli inspiroiva lukukokemus, ja varmasti palaan kirjaan myöhemminkin.

Subjektiivinen tuomio: *****

Gretchen Rubin
Happiness Project
Harper 2009
377 sivua