”Kierrellessään Soleidan kauppakatuja yhtenä tuntemattomana kasvoja väkijoukossa Aleia tunsi vahvasti tehneensä niin usein. Hän oli irrallaan muista, pelkkä nimetön ohikulkija, jonka menneisyys oli yhdentekevä. Se tuntui helpottavalta.”
Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.
Kirjoitin noin vuosi sitten Erika Vikin esikoisteoksesta Hän sanoi nimekseen Aleia. Kirja vaikutti lupaavalta fantasiasarjan aloitukselta, mutta jäi mielestäni melko perinteiseksi matkakertomukseksi, jossa reissataan mantereen halki ja niitataan matkan varrella vihollisia. Annoin subjektiiviset kolme ja puoli tähteä ja totesin odottelevani sarjan toista osaa.
Seleesian näkijä odottelikin hyllyssäni puolisen vuotta, ennen kuin viimein tartuin siihen. Kannatti tarttua! Tarina vei minut vallan mukanaan. Kirja etenee edelleen varsin verkkaisesti, mutta nyt Dwyrin mantereelta on päästy Seleesiaan ja itse asiaan eli Aleian lumouksen selvittämiseen. Lukija pääsee sukeltamaan seleesien mielenkiintoiseen kulttuuriin ja tapaamaan Corildonin hurmaavan perheen sekä muita avainhahmoja (joilla on kaikilla virallinen nimi ja hellittelynimi, yritäpä olla menemättä sekaisin). Ensimmäisessä kirjassa vain ohimennen mainitut tulilinnutkin tulevat tutuiksi.
Mateon ja Esmen tarinalinjaa toisella mantereella edistetään vain lyhyesti lukujen välillä. Saamme tietää että he ovat edelleen kuvioissa mukana, mutta onneksi eniten keskitytään Aleiaan ja Corildoniin. Mateo on edelleen mielestäni kirjan ehkä rasittavin hahmo, enkä ollenkaan ymmärrä mitä Aleia näkee hänessä (vaikka kertoja sitä yrittää vähän avata). Eniten pidin Corildonista ja hänen räiskyvästä sisarestaan Tigranista.
Ensimmäisessä kirjassa Aleia oli vain muistinsa menettänyt tyttö, mutta hänestä paljastuu vähitellen lisää. Onneksi hän on kehittynyt muutenkin hahmona, eikä ole lainkaan enää ärsyttävä. Hän on oikeastaan pudonnut tarinassaan frodomaiseksi neutraaliksi päähenkilöksi, jonka näkökulmasta muiden henkilöiden tempauksia seurataan. Aleia on kuitenkin osa jotain paljon suurempaa, ja hänen menneisyydessään on vielä paljon salaisuuksia ratkottavana.
Nyt harmittaa että annoin ensimmäisen kirjan pois, vaikka se menikin hyvään tarkoitukseen eli järjestämääni kirja-arvontaan. Olisi hienoa kerätä hyllyyn koko sarja, plus Kaksosauringot-sarjan kannet ovat hienoimpia joita olen vähän aikaan nähnyt! Ehkä metsästän ensimmäistä osaa kierrätyskeskuksista tai kirjamessujen tarjoushyllystä. :D
Syksyllä 2018 ilmestyy trilogian kolmas osa Nefrin tytär, ja sitä odotan kyllä kovasti!
Sopivat kategoriat alkavat käydä vähiin, mutta tämä voi mennä vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteessa kategoriaan Kirjassa on lemmikkieläin (go Raakku!).
Subjektiivinen tuomio: ****½
Erika Vik
Seleesian näkijä
Gummerus 2017
613 sivua
”Kruunun on aina voitettava – sen on aina voitettava.”
”Tuntuu turvattomalta nähdä kauas ympärilleen. Maisema on hallitsematon ja siinä on liikaa aukkoja. Kuilussa horisontti ulottuu aina vain seuraavaan kortteliin, ja näkymä päättyy joko Kuilun seinämään tai Koneeseen. Kuilussa taivasta on vain ohut kaistale suojaverhon takana. Täällä taivas on kaikkialla ympärillämme eikä välissä ole mitään.”