Erika Vik: Seleesian näkijä

Kierrellessään Soleidan kauppakatuja yhtenä tuntemattomana kasvoja väkijoukossa Aleia tunsi vahvasti tehneensä niin usein. Hän oli irrallaan muista, pelkkä nimetön ohikulkija, jonka menneisyys oli yhdentekevä. Se tuntui helpottavalta.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Kirjoitin noin vuosi sitten Erika Vikin esikoisteoksesta Hän sanoi nimekseen Aleia. Kirja vaikutti lupaavalta fantasiasarjan aloitukselta, mutta jäi mielestäni melko perinteiseksi matkakertomukseksi, jossa reissataan mantereen halki ja niitataan matkan varrella vihollisia. Annoin subjektiiviset kolme ja puoli tähteä ja totesin odottelevani sarjan toista osaa.

Seleesian näkijä odottelikin hyllyssäni puolisen vuotta, ennen kuin viimein tartuin siihen. Kannatti tarttua! Tarina vei minut vallan mukanaan. Kirja etenee edelleen varsin verkkaisesti, mutta nyt Dwyrin mantereelta on päästy Seleesiaan ja itse asiaan eli Aleian lumouksen selvittämiseen. Lukija pääsee sukeltamaan seleesien mielenkiintoiseen kulttuuriin ja tapaamaan Corildonin hurmaavan perheen sekä muita avainhahmoja (joilla on kaikilla virallinen nimi ja hellittelynimi, yritäpä olla menemättä sekaisin). Ensimmäisessä kirjassa vain ohimennen mainitut tulilinnutkin tulevat tutuiksi.

Mateon ja Esmen tarinalinjaa toisella mantereella edistetään vain lyhyesti lukujen välillä. Saamme tietää että he ovat edelleen kuvioissa mukana, mutta onneksi eniten keskitytään Aleiaan ja Corildoniin. Mateo on edelleen mielestäni kirjan ehkä rasittavin hahmo, enkä ollenkaan ymmärrä mitä Aleia näkee hänessä (vaikka kertoja sitä yrittää vähän avata). Eniten pidin Corildonista ja hänen räiskyvästä sisarestaan Tigranista.

Ensimmäisessä kirjassa Aleia oli vain muistinsa menettänyt tyttö, mutta hänestä paljastuu vähitellen lisää. Onneksi hän on kehittynyt muutenkin hahmona, eikä ole lainkaan enää ärsyttävä. Hän on oikeastaan pudonnut tarinassaan frodomaiseksi neutraaliksi päähenkilöksi, jonka näkökulmasta muiden henkilöiden tempauksia seurataan. Aleia on kuitenkin osa jotain paljon suurempaa, ja hänen menneisyydessään on vielä paljon salaisuuksia ratkottavana.

Nyt harmittaa että annoin ensimmäisen kirjan pois, vaikka se menikin hyvään tarkoitukseen eli järjestämääni kirja-arvontaan. Olisi hienoa kerätä hyllyyn koko sarja, plus Kaksosauringot-sarjan kannet ovat hienoimpia joita olen vähän aikaan nähnyt! Ehkä metsästän ensimmäistä osaa kierrätyskeskuksista tai kirjamessujen tarjoushyllystä. :D

Syksyllä 2018 ilmestyy trilogian kolmas osa Nefrin tytär, ja sitä odotan kyllä kovasti!

Sopivat kategoriat alkavat käydä vähiin, mutta tämä voi mennä vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteessa kategoriaan Kirjassa on lemmikkieläin (go Raakku!).

Subjektiivinen tuomio: ****½

Erika Vik
Seleesian näkijä
Gummerus 2017
613 sivua

Robert Lacey: The Crown – todellinen tarina

Kruunun on aina voitettava – sen on aina voitettava.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Harryn ja Meghanin häiden jälkeen luin mainion tietokirjan Monarkian muruset, ja kuninkaallishuumassani jatkoin Robert Laceyn kirjaan The Crown – todellinen tarina. Olen katsonut Netflixistä molemmat The Crown-sarjan tuotantokaudet ja pitänyt niistä kovasti, joten kirja luonnollisesti kiinnosti.

Kirja keskittyy syventämään ensimmäisen tuotantokauden tapahtumia, jotka sijoittuvat kuningatar Elizabethin vaiheisiin vuosina 1947-1950. Kirjailija Robert Lacey toimii televisiosarjan historiallisena asiantuntijana, joten hän tietää mistä puhuu. Kuvituksena on käytetty sekä aitoa kuvamateriaalia että sarjan näyttelijöitä, ja kirjan luvut on jaoteltu sarjan jaksojen mukaan. Oli muuten hauskaa huomata, kuinka yhdennäköisiä sarjan hahmoista on saatu tosielämän vastineidensa kanssa.

Sarjan tekoa kuvataan eniten esipuheessa, ja myöhemmissä vaiheissa se nostetaan lähinnä esiin jos tapahtumat on kirjoitettu poikkeamaan oikeasta historiasta. Pääosin kirjaa voisi siis lukea pelkästään tietokirjana Iso-Britannian kuningasperheestä ja poliittisesta tilanteesta 1950-luvulla.

Monarkian muruset -kirjan kepeän viihdyttävän otteen jälkeen The Crown tuntui aika raskaalta ja osittain vaikeaselkoiselta tekstiltä, joka on täynnä nimiä, vuosilukuja ja sitaatteja. Tekstin joukkoon on siroteltu sinänsä mielenkiintoisia teemasivuja tietyistä henkilöistä tai tapahtumista, mutta ne katkaisevat luvun yleensä keskeltä lausetta, mikä ei tee helpoksi palata takaisin varsinaiseen tekstiin.

Luulen että kirja aukeaakin ehkä paremmin brittiläiselle lukijalle kuin suomalaiselle kuninkaallisia sivusta seuraavalle tallaajalle. Jos kuitenkin The Crown -sarja kolahtaa ja haluat perehtyä nimenomaan kuningatar Elizabethin ja kumppanien taustoihin, kannattaa lukea tämä.  Minulle kävi samalla tavalla kuin kesken jääneet Hidden Figures – Varjoon jääneet -kirjan kanssa – lukemisen sijaan teki jatkuvasti mieli mennä ennemmin katsomaan itse sarjaa.

Taas huijaan ehkä vähän, mutta kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirja kertoo elokuvan tekemisestä.

PS. Myös Minerva Kustannukselta on ilmestynyt tänä vuonna kirja Elizabeth ja Philip – kuninkaallisen avioliiton tarina.

Subjektiivinen tuomio: ***-

Robert Lacey
The Crown – todellinen tarina
Suom. Tarja Kontro

Otava 2017
310 sivua

Helena Waris: Linnunsitoja

Tuntuu turvattomalta nähdä kauas ympärilleen. Maisema on hallitsematon ja siinä on liikaa aukkoja. Kuilussa horisontti ulottuu aina vain seuraavaan kortteliin, ja näkymä päättyy joko Kuilun seinämään tai Koneeseen. Kuilussa taivasta on vain ohut kaistale suojaverhon takana. Täällä taivas on kaikkialla ympärillämme eikä välissä ole mitään.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Helena Waris on suhteellisen pitkän linjan suomalainen fantasiakirjoittaja, mutta Linnunsitoja on ensimmäinen teos, jonka luen häneltä. Kirja on YA-fantasiagenreen solahtava dystopia, jonka päähenkilönä on nuori Zemi.

Zemi pakenee Koneiden hallitsemasta Kuilusta ja päätyy kauas myrskyävän meren ympäröimälle majakkasaarelle kapinallisten tukikohtaan. Ainoana viestintäkeinona ovat linnut, joiden kanssa Zemi huomaa tulevansa hyvin toimeen. Vähitellen taustalta alkaa hahmottua suurempi suunnitelma, eikä hän enää tiedä, keneen voi luottaa.

Linnunsitoja rikkoo fantasiagenren tuttua kaavaa, sillä se on 171 sivullaan varsin lyhyt. Sivumäärästä johtuen kerronta on tiivistä ja tiukan toimintavetoista: maailmaa ei selitetä, vaan lukija pudotetaan suoraan sen keskelle. Tylsiä hetkiä ei tule. Waris onnistuu maalaamaan muutamilla lauseilla elävän kuvan synkästä maailmasta, ja lukijana tuntee itsekin olevansa mukana kalsean kostealla saarella meren pauhatessa taustalla. Henkilöitä on sopiva määrä, mutta kukaan ei nouse joukosta erityisen kiinnostavaksi tapaukseksi.

Kirja toimii kyllä näinkin, mutta minä jäin kaipaamaan vielä syvempää maailman kuvausta ja henkilöhahmojen rakentamista. Haluaisin tietää lisää Koneiden hallitsemasta maailmasta ja sen säännöistä ja historiasta. Nyt Linnunsitojan tarina voisi hyvin olla osa suurempaa kokonaisuutta. Loppukliimaksi ja ratkaisu tuntuivat hieman hätäisiltä.

Tätä voi kuitenkin suositella fantasian ja dystopioiden ystäville tummasävyiseksi välipalaksi. Jos paksut tiiliskivikirjat ahdistavat, voi olla helpompaa aloittaa tiiviistä teoksesta, jonka saa varmasti luettua loppuun. Sen verran kirjassa on väkivaltaa ja sadismia, kun kuvataan esimerkiksi Zemin menneisyyttä kylpyläorjana, ettei kirjaa kannata välttämättä tyrkätä ihan nuorimmille lukijoille.

Kirja pääsee mukaan vuoden 2018 Helmet-lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa on mukana meri.

Subjektiivinen tuomio: ***

Helena Waris
Linnunsitoja
Otava 2017
171 sivua