Joel Haahtela: Mistä maailmat alkavat

Aina rehellinen, ei koskaan falski. Taiteen tehtävä on paljastaa kohteestaan jotain salattua. Olet lintu ja lentelet, et takerru.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Myönnettäköön, että Joel Haahtela oli minulle täysin uusi tuttavuus, vaikka Mistä maailmat alkavat on hänen kymmenes romaaninsa. Kirjaa luonnehditaan takakannessa ”hurmaavaksi taiteilijaromaaniksi”, enkä ole juurikaan sellaisia lukenut, joten päätin kokeilla kun arvostelukappaletta tarjottiin.

Kirjan kansi harmaine vesilätäkköineen ja maalisutaisuineen ei ole mielestäni erityisen kaunis tai houkutteleva, mutta teksti soljui kevyenä ja mukavana ensimmäiseltä sivulta lähtien. Vuonna 1957 nuori Visa kävelee Helsingin Kauppatorilla, ja hänen mielensä valtaa päihdyttävä ajatus: hänellä on tässä maailmassa erityinen tehtävä. Hän alkaa maalata.

Yksi asia johtaa toiseen, ja Visa imeytyy mukaan Helsingin taidepiireihin. Hän alkaa käydä taidekoulussa, maalaa muotokuvia äidistään ja naapurin Koistisesta, tutustuu uusiin ihmisiin kuten melankoliseen taidekoulukaveriin Tapioon ja tämän sisareen, kepeään ja iloiseen Helmiin. Visan ja Helmin välille syttyy suhde, joka kuitenkin hiipuu kun vuodet vierivät ja Visa lähtee Italiaan etsimään itseään ja tekemään taidetta.

Henkilönä Visa on nuori ja viaton, innostunut ja täysin hurmaantunut taiteesta. Hänen tarinaansa on ilo lukea. ”Sivellin kädessään hän näkee maailman kuin ensi kertaa.” Taide kuvataan kirjassa hyvin elävästi, ja itsellekin tuli halu alkaa tehdä jotain luovaa – kenties piirtää tai maalata.

Olen lukenut niin arvaamattomia kirjoja viime aikoina (köh Tulen ja jään laulu), että odotin koko kirjan alun jonkinlaista suurta tragediaa, joka katkaisisi Visan tien taiteilijaksi. Täysin suruitta Visakaan ei elämässään selviä, mutta lukiessa ei onneksi tarvinnut sen suuremmin ahdistua. Loppu on tunnelmaltaan haikea, mutta kauniisti kuvattu.

En pysty vertaamaan kirjaa Haahtelan aiempiin romaaneihin kun en ole niitä lukenut, mutta tästä pidin kovasti ja suosittelisin ehdottomasti muillekin. Kieli on kaunista ja Haahtela käyttää kekseliäitä kielikuvia, joita jää makustelemaan pidemmäksikin aikaa. Liikaa niitäkään ei ole, eikä luettavuus kärsi. Kirja on suhteellisen nopealukuinen välipala, joka lämmittää sydäntä ja innostaa ehkä lukijaakin uppoutumaan taiteen maailmaan.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen kategoriassa Kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen.

Subjektiivinen tuomio: ****½

Joel Haahtela
Mistä maailmat alkavat
Otava 2017
301 sivua

Petri Pietiläinen: Kissojen maailmanhistoria

Kummallinen kissa on ollut alusta saakka. Egyptissä sitä palvottiin jumalattarena. Roomassa sitä kunnioitettiin hiirten pyydystäjänä. Kristillisessä Länsi-Euroopassa kissan maine musteni sitä mukaa, kun mustia kissoja yhdistettiin paholaiseen ja noituuteen. Alusta lähtien kissa ja nainen on liitetty toisiinsa. Vasta valistuksen aikana kissan maine parani Euroopassa. Lopulta kaupungistuminen teki siitä länsimaissa monien suosikin.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Syksyllä 2016 ilmestynyt Kissojen maailmanhistoria kertoo nimensä mukaisesti maailman historiasta kissojen näkökulmasta. Yllä oleva esipuheesta napattu lainaus tiivistää kirjan sisällön hyvin: kirja seuraa kissojen elämää esihistoriasta muinaisen Egyptin ja antiikin Rooman kautta keskiajan Eurooppaan, piipahtaa välillä idän uskontojen ja islamin reviirillä ja palaa sitten valistuksen ajan Eurooppaan, jossa viihdytään aina nykyajan internetin kissahuumaan saakka.

Kissan historia kiertyy tiiviisti uskontojen historiaan. Välillä teoksen keskivaiheilla tuntui, että olisin lukenut kissakirjan sijaan valikoitua kirkkohistoriaa. Kristityt ja juutalaiset tuntuvat olevan joka kohdassa pääasiallinen syypää kissan ahdinkoon, oli kyse sitten juutalaisen tarinaperinteen kissademonista, paavien tai munkkien kissavihasta tai siitä, kuinka ”kristikunnassa vallitsi inho henkilökohtaiseen hygieniaan”, mikä aiheutti kaupunkien likaisuuden ja ruton leviämisen (jonka takia tapettiin kissoja). Idän uskontoja ja erityisesti islamia kuvataan sen sijaan kissaystävällisiksi uskonnoiksi.

Mielenkiintoisimmat osiot olivat mielestäni muinaisesta Egyptistä kertova luku, kirjan nykyaikaa ja lähihistoriaa käsittelevät luvut sekä pienet tietoiskut, joita on siroteltu sinne tänne leipätekstin lomaan. Tietoiskut käsittelevät vaikkapa poliitikkojen kissoja, kissojen syömistä eri puolella maailmaa, kissoja sodassa, historian kissavihaajia ja kissanrakastajia.

Kirjan loppuluvuissa päästään lähelle nykyaikaa, ja kerrotaan esimerkiksi kissakuvien ja videoiden historiaa. Hauska yksityiskohta on, että valokuvat kissoista yleistyivät jo 1900-luvun alussa, ja niistä painettiin esimerkiksi huippusuosittuja postikortteja. Myös kuuluisia kissoja kuten Irvikissa, Karvinen ja Schrödingerin kissa, esitellään. Mielenkiintoinen huomio on, että Walt Disney ei pitänyt kissoista – ja niinpä Disneyn elokuvissa tai sarjakuvissa kissat esitetäänkin useimmiten pahiksina.

En oikein tiedä mitä odotin, mutta kirja oli paljon tuhdimpi tietopaketti kuin ajattelinkaan – täynnä yksityiskohtia, henkilöitä ja vuosilukuja. Mikään kerralla luettava hotkaisu tämä ei ollut, vaan vaati pureskelua pienissä pätkissä. En olisi uskonut, että kissoista on näin paljon materiaalia olemassa eri historian aikakausilta. Kirjan loppusivuilta löytyy kolmisenkymmentä sivua lähdekirjallisuutta.

Kevyen lukemisen ystäville en tätä kirjaa suosittele, mutta jos haluaa perehtyä seikkaperäisesti kissan historiaan ja ihmisten suhtautumiseen kissaan eri aikoina, Kissojen maailmanhistorian voi lisätä lukulistalle. Harmittaa, etten päässyt kirjan julkkareihin, sillä ne pidettiin Helsingin kissakahvila Helkatissa!

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2017 kategoriassa Kirjan kannessa on eläin.

Subjektiivinen tuomio: ***

Petri Pietiläinen
Kissojen maailmanhistoria
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016
352 sivua

Minna Rytisalo: Lempi

Lakanoita vaihtaessaan hän vain sanoi, mistään mitään tietämättä, papereitani luettuaan, että pianhan löytäisin uuden. Uuden minkä? Uuden sinut? Hänkö sinuksi kuvitteli alkavansa? Sellaista ei ole, toista sinunlaistasi, Lempi.

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Lempiä hehkutettiin kirjablogissa jos toisessakin viime syksynä, ja luin sen nyt itsekin. Kun sain aloitettua, hotkaisin parisataasivuisen kirjan kevyesti parissa illassa. Lempi oli aika erilainen kuin odotin, ja todella vaikuttava lukukokemus.

Kirjan päähenkilö on nuori kauppiaantytär Lempi, joka muuttaa pienelle Pursuojan tilalle Viljamille vaimoksi. Hän ei kuitenkaan pääse itse lainkaan ääneen, vaan häntä kuvataan koko romaanin ajan kolmen muun henkilön kautta. Kirja alkaa aputyttö Ellin lähettämillä kirjeillä, joissa hän kertoo Lempin lähteneen kotoa sillä aikaa kun Viljami oli rintamalla.

Tästä seuraavia tapahtumia, yhden perheen tragediaa, aletaan keriä auki ensin Viljamin, sitten Ellin ja lopuksi Lempin kaksoissisaren Siskon näkökulmasta. Takaumat ja muistot kulkevat mukana sujuvasti ja vuorottelevat nykyhetken kanssa. Jokaisella henkilöllä on omanlaisensa ääni, ja lukija pääsee syvälle heidän ajatuksiinsa.

Kirjaa kuvataan takakannessa näin: ”herkkyydessään väkevässä romaanissa on voimakas jännite ensimmäiseltä sivulta viimeiselle”, ja se pitää hienosti paikkansa. Mielikuva Lempistä henkilönä muuttuu sen mukaan, kuka on äänessä. Lukiessa vuorottelivat monenlaiset tunteet: haikeus, myötätunto, hämmästys, näin muutamia mainitakseni.

Varsinkin Viljamin kerronta on hengästyttävää luettavaa, lähes tajunnanvirtaa, mutta silti helppoa seurata. Lempihahmokseni muodostui kuitenkin järkevä Sisko, joka vetää tarinan langat lopulta yhteen. Lempi on lyhyesti sanottuna hyvä kirja, joka tekee surulliseksi. Kieli on hurjan kaunista, ja ohueen kirjaan mahtuu paljon. Erityisesti esikoisromaaniksi teos on vaikuttava.

Lempi on myös ensimmäinen vuonna 2017 lukemani kirja, joten se saa kunnian aloittaa Helmetin lukuhaasteen. Kirja olisi sopinut moneenkin haasteen kohtaan, mutta valitsin sille kategorian Kirjan nimessä on tunne.

Läksy oli kauhistuttava: koskaan toista ihmistä ei näe kokonaisena. En ole varma, tajuanko sitä vieläkään.

Subjektiivinen tuomio: *****

Minna Rytisalo
Lempi
Gummerus 2016
234 sivua