”Pikku-Mateli oli pyöreäposkinen tyttö, aivan punatulkun tai muun pihalinnun näköinen. Pikku-Matelilla oli poppelipuun värinen tukka ja vihreät silmät. Ja hän lauloi noilla oksilla, istui ja lauloi. Sanottiin, että tällä tuntemallamme pienellä tytöllä oli maailman kaunein ääni.”
Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.
Enostone lähetti minulle maisteltavaksi muutaman lasten- ja nuortenkirjan. Pikku-Matelin laulu on lyhyt kertomus pienestä tytöstä, joka asuu suuren puun oksalla ja pitää luonnon kiertokulkua yllä laulullaan. Mutta kun Mateli nukahtaa kesken laulunsa, maailma alkaa suistua raiteiltaan. Onneksi hän saa lopulta huomata, ettei hänen tarvitse pärjätä yksin.
Kirjan kieli on mukavasti soljuvaa ja runollista, mutta parasta on ehdottomasti lumoava kuvitus. Keskivaiheen tummanpuhuvat kuvat luonnonmullistuksista saattavat tosin olla vähän pelottaviakin (minäkin melkein pelkäsin yhdellä aukeamalla olevaa hurjaa mummoa).
Tarinassa viljellään runsaasti erikoista luontosanastoa aina hämyvuokoista kaukasianpitkäpalkoon ja mätästuhkasta ruotsinpihlajaan. Ihmettelin päähenkilön omituista nimeä, mutta analyyttisemmat arviot osaavat kertoa, että nimi viittaa Mateli Kuivattareen, merkittävään Kalevalan runonlaulajaan.
Aikuislukijalle kirja herättää paljon kysymyksiä. Oliko maailmassa kaikki hyvin, ennen kun Pikku-Mateli alkoi laulaa? Miten aiemmin pärjättiin, kun hän piti taukoa? Miksi kaikki alkoi mennä pieleen vasta nyt? Miksi mummo odotti niin kauan, ennen kuin liittyi lauluun mukaan? Miksi muut eivät auttaneet aiemmin? Mikä kaikki oli unta?
Onneksi lopussa kaikki on kuitenkin hyvin.
Subjektiivinen tuomio: ***
Ville Hytönen & Peten Revonkorpi
Pikku-Matelin laulu
Enostone kustannus 2020
32 sivua
”Jossakin mielensä taka-alalla Wiktor tiesi, että viisainta oli vain painua tiehensä, mutta hänen uteliaisuutensa vei voiton. Kuinka usein sitä pääsee näkemään pudonneen tähden?”
”Kun Heli oli kertonut tavanneensa miehen ja muuttavansa tämän perässä Englantiin, minä olin ajatellut, että siinä kävisi ennen pitkää huonosti. Ehkä ajattelin, että Mark olisi Austenin sankareista enemmänkin kuin George Wickham, joka ottaisi ja jättäisi siskoni heti ensimmäisen vastoinkäymisen tullen. Nyt kuitenkin oli käynyt ilmi, että Mark oli todellakin enemmän Darcy kuin Wickham ja että hän oli oikeasti rakastunut siskooni.”