Gummerus

Minna Rytisalo: Lempi

”Lakanoita vaihtaessaan hän vain sanoi, mistään mitään tietämättä, papereitani luettuaan, että pianhan löytäisin uuden. Uuden minkä? Uuden sinut? Hänkö sinuksi kuvitteli alkavansa? Sellaista ei ole, toista sinunlaistasi, Lempi.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Lempiä hehkutettiin kirjablogissa jos toisessakin viime syksynä, ja luin sen nyt itsekin. Kun sain aloitettua, hotkaisin parisataasivuisen kirjan kevyesti parissa illassa. Lempi oli aika erilainen kuin odotin, ja todella vaikuttava lukukokemus.

Kirjan päähenkilö on nuori kauppiaantytär Lempi, joka muuttaa pienelle Pursuojan tilalle Viljamille vaimoksi. Hän ei kuitenkaan pääse itse lainkaan ääneen, vaan häntä kuvataan koko romaanin ajan kolmen muun henkilön kautta. Kirja alkaa aputyttö Ellin lähettämillä kirjeillä, joissa hän kertoo Lempin lähteneen kotoa sillä aikaa kun Viljami oli rintamalla.

Tästä seuraavia tapahtumia, yhden perheen tragediaa, aletaan keriä auki ensin Viljamin, sitten Ellin ja lopuksi Lempin kaksoissisaren Siskon näkökulmasta. Takaumat ja muistot kulkevat mukana sujuvasti ja vuorottelevat nykyhetken kanssa. Jokaisella henkilöllä on omanlaisensa ääni, ja lukija pääsee syvälle heidän ajatuksiinsa.

Kirjaa kuvataan takakannessa näin: ”herkkyydessään väkevässä romaanissa on voimakas jännite ensimmäiseltä sivulta viimeiselle”, ja se pitää hienosti paikkansa. Mielikuva Lempistä henkilönä muuttuu sen mukaan, kuka on äänessä. Lukiessa vuorottelivat monenlaiset tunteet: haikeus, myötätunto, hämmästys, näin muutamia mainitakseni.

Varsinkin Viljamin kerronta on hengästyttävää luettavaa, lähes tajunnanvirtaa, mutta silti helppoa seurata. Lempihahmokseni muodostui kuitenkin järkevä Sisko, joka vetää tarinan langat lopulta yhteen. Lempi on lyhyesti sanottuna hyvä kirja, joka tekee surulliseksi. Kieli on hurjan kaunista, ja ohueen kirjaan mahtuu paljon. Erityisesti esikoisromaaniksi teos on vaikuttava.

Lempi on myös ensimmäinen vuonna 2017 lukemani kirja, joten se saa kunnian aloittaa Helmetin lukuhaasteen. Kirja olisi sopinut moneenkin haasteen kohtaan, mutta valitsin sille kategorian Kirjan nimessä on tunne.

”Läksy oli kauhistuttava: koskaan toista ihmistä ei näe kokonaisena. En ole varma, tajuanko sitä vieläkään.”

Subjektiivinen tuomio: *****

Minna Rytisalo
Lempi
Gummerus 2016
234 sivua

Michael Cunningham: Villijoutsenet ja muita kertomuksia

villijoutsenet_ja_muita_kertomuksia”Tässä kaupungissa elää prinssi, jonka vasen käsivarsi on samanlainen kuin muillakin, mutta oikea on joutsenen siipi. Hänet ja hänen yksitoista veljeään taikoi joutseniksi heidän räävitön äitipuolensa, tällä kun ei ollut pienintäkään aikomusta kasvattaa kahtatoista miehensä ex-vaimon synnyttämää poikaa.”

Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.

Tästä kirjasta on suhteellisen vaikea kirjoittaa. Pyysin Villijoutsenet ja muita kertomuksia arvostelukappaleena, koska nykyaikaan tuodut sadut ja kysymys ”mitä tapahtui sen jälkeen kun he elivät onnellisina elämänsä loppuun?” herättivät mielenkiinnon. Fanitan isosti perinteisiä satuja ja kertomuksia. Odotin kirjan olevan humoristista ja oivaltavaa viihdettä alkuperäisten satujen pohjalta, mitä se olikin. Sen lisäksi mukana oli kuitenkin myös paljon synkempiä sävyjä.

Kirjassaan Cunningham ottaa käsittelyyn kymmenen vanhaa kertomusta ja värittää ne uuteen muotoon. Lumikki, Tähkäpää sekä Kaunotar ja hirviö ovat helposti tunnistettavissa, mutta mukana on myös tuntemattomampia satuja kuten Tittelintuure ja Villijoutsenet. Löysin itseni parikin kertaa Wikipedian syövereistä kertaamassa jonkin satuklassikon ”oikeita” juonenkäänteitä. Pari tarinaa minulta jäi tunnistamatta kokonaan Googlen suopeasta avusta huolimatta.

Cunninghamin kertomukset tuovat esiin uusia puolia monista henkilöistä ja erityisesti alkuperäisten satujen pahiksista. Tarinoissa tutustutaan esimerkiksi Hannun ja Kertun pahan noidan menneisyyteen ja Tittelintuuren mielenmaisemaan. Kertojan tyyli vaihtelee, ja pari satua oli kirjoitettu jännästi sinä-muodossa. Kertomuksissa tunnutaan liikkuvan jossain perinteisen satumaiseman ja nykyajan välillä – prinssit hengaavat baareissa ja tuoreen kuningattaren kuva päätyy viirien lisäksi myös matkamuistomukeihin.

Kirjan kieli on hyvää ja 150-sivuinen teos oli nopeasti luettu, vaikka pariin kertomukseen pitikin palata uudelleen. Kuvaus on humoristista ja oivaltavaa, ja pari kertaa nauroin ääneen. Tarinat toisaalta myös koskettivat, ja erityisesti satu pariskunnan kolmesta toivomuksesta sai ajattelemaan.

Muutamista kohdista jäi kuitenkin epämiellyttävä fiilis. Kirja on selkeästi aikuisille suunnattu, kun mukaan on tuotu hahmojen seksiseikkailuja, sadistisuutta, alkoholismia ja fetissejä. Tajusin, että pidän sittenkin mieluummin sadut satuina ja (inho)realismin realismina. Kirjan jälkeen pitikin katsoa pari kepeää Disney-elokuvaa vastapainoksi.

Toisaalta Cunningham kuvaa kauniisti myös onnellisten loppujen muotoutumista pitkiksi liitoiksi, joissa puolisot ”vaistoavat toisensa ajatukset niin hyvin, että mies ymmärtää sanoa ’Joo’ – tietämättä lainkaan, mihin on vastannut myöntävästi.” Erityismaininnan ansaitsee Yuko Shimizun mielettömän kaunis piirroskuvitus. Kirjan viimeisen tarinan alkuperää en tunnistanut, mutta onneksi se päätti satukokoelman suhteellisen onnelliseen loppuun.

Subjektiivinen tuomio: ***

Michael Cunningham
Villijoutsenet ja muita kertomuksia
Suom. Kristiina Drews
Gummerus 2016
150 sivua

VINKKI: Tällä hetkellä Yle Areenassa on kuunneltavissa myös mielenkiintoinen seitsemänosainen sarja Olipa kerran, jossa pureudutaan satuihin ja tutustutaan niiden historiaan. Kannattaa kuunnella!

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

kerro_minulle_jotain_hyvaa”’Jää vielä hetkeksi. Puhu minulle.’ Hän nielaisi. Hänen silmänsä avautuivat taas, ja hän suuntasi katseensa minuun. Hän näytti hirvittävän väsyneeltä. ’Kerro minulle jotain hyvää.’
Epäröin hetken, ja sitten nojasin hänen vieressään oleviin tyynyihin. Istuimme siinä melkein pimeässä katsellen, kuinka lumihiutaleet leijuivat hetken valossa ja hävisivät mustaan yöhön.”

Tutustuin Jojo Moyesin romaaneihin ensimmäistä kertaa, kun Me Before You eli suomeksi Kerro minulle jotain hyvää tuli heinäkuussa elokuvateattereihin. En käynyt katsomassa leffaa, mutta sain lainattua kirjan ystävältä ja otin sen ulkomaanmatkalle mukaan. Kerro minulle jotain hyvää osoittautuikin täydelliseksi lomalukemiseksi uima-altaan reunalle.

Louisa Clark elää tuttua ja turvallista elämää pienessä kaupungissa. Kun hän menettää työpaikkansa kahvilassa, hänen on pakko keksiä jotain uutta. Koska muutakaan ei ole, hän ottaa vastaan paikan henkilökohtaisena avustajana. Vapisevan vanhan papan sijasta avustettava onkin yllättäen rikas nuori mies, joka oli elänyt elämäänsä täysillä kunnes vammautui onnettomuudessa. Nyt Will Traynor istuu neliraajahalvautuneena ja kovissa kivuissa pyörätuolissa ja on menettänyt elämänhalunsa.

Vaikka Will vaikuttaa vihaavan Louisaa, tämä ei kuitenkaan lannistu eikä suostu antamaan miehelle mitään erityiskohtelua. Hän tekee parhaansa auttaakseen ja piristääkseen miestä. Kun hänelle sattumalta selviävät Willin todelliset suunnitelmat, alkaa epätoivoinen taistelu. Louisa haluaa näyttää, että elämä on elämisen arvoista. Päähenkilöiden välille kehittyy vähitellen romanssi, mutta mikään ei ole helppoa. Riittääkö rakkaus kääntämään Willin pään? Lou yrittää epätoivoisesti muuttaa Williä, mutta tarinan kuluessa hän käy itse läpi suurimman muutoksen.

Vaikeita asioita puidaan monen eri henkilön näkökulmasta, eivätkä asiat ole mustavalkoisia. Kuvaukset henkilökohtaisen avustajan työstä ovat mielenkiintoisia ja tuntuvat aidoilta. Lou yrittää epätoivoisesti järjestää Willille mielekästä tekemistä, mutta harvat paikat ovat tarpeeksi esteettömiä pyörätuolilla liikkuvalle. Tämä on varmasti todellisuutta monille.

Kirjaa voisi kuvailla melko lailla täydelliseksi chick litiksi: se on sopivan kevyttä ja sujuvaa luettavaa, mutta sisältöä ja tunnetta riittää paljon harlekiinikirjoja enemmän. Ensimmäisiltä sivuilta sain vaikutelman että kirja olisi jonkinlainen Fifty Shadesin ja Intouchables-leffan sekasikiö ja että Louisa olisi samanlainen avuton typykkä kuin Anastasia Steele, mutta näin ei onneksi ollut. Hän osoittautui aidon oloiseksi ja sisukkaaksi päähenkilöksi, ja kirjaan mahtuu myös paljon huumoria.

Kirjan jatko-osa Jos olisit tässä päätyy ehdottomasti lukulistalleni. Olisi nyt mukavaa nähdä myös elokuva, sillä Emilia Clarken roolisuoritusta on kovasti kehuttu.

Kirja pääsee mukaan Lukuhaasteeseen 2016 kategoriassa Kirjassa juhlitaan. 

Subjektiivinen tuomio: *****

Jojo Moyes
Kerro minulle jotain hyvää
Suom. Heli Naski
487 sivua
Gummerus 2016