Margaret Atwood: Oryx ja Crake

Miksi hänestä tuntui, että nyt oli astuttu rajan yli, otettu peruuttamaton askel? Kuinka paljon on liikaa, kuinka pitkälle pitää mennä että ollaan liian pitkällä?

En ollut aikaisemmin kuullutkaan Margaret Atwoodin kirjasta Oryx ja Crake, mutta valitsin sen keväällä luettavaksi kirjallisuuden analyysin kurssin lukulistasta. Vajaa viisisataasivuinen romaani meinasi lannistaa ulkonäöllään ja mystisellä nimellään, mutta palkitsi onneksi lopussa. Oryx ja Crake on hieno ja älykkäästi rakennettu scifi-dystopia, joka kertoo, miten meille voi käydä jos emme pidä varaamme.

Oryx ja Crake sijoittuu määrittelemättömään aikaan, jonkinlaiseen vaihtoehtoiseen tulevaisuuteen, joka ei välttämättä ole kovin kaukana meidän ajastamme.  Tarina kulkee vuorotellen kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä päähenkilö Lumimies elää meren rannalla ainoana henkiin jääneenä ihmisenä ja pitää huolta Craken lapsiksi kutsutusta geenimanipulaation avulla luotujen kloonien yhteisöstä. Toinen tarinalinja kulkee Lumimiehen, entiseltä nimeltään Jimmyn, menneisyydessä ja selittää keitä ovat Crake ja Oryx ja mikä oli heidän osansa ihmiskunnan kohtalossa.

Paljon takakansitekstiä enempää juonesta ei viitsikään paljastaa, jotta palaset saavat loksahdella kohdalleen vasta lukiessa. Oryx ja Crake on toisaalta kirja geeniteknologian vaaroista, mutta toisaalta kertomus kolmen ihmisen välisistä suhteista ja vaikutusvallasta. Tarina avautuu lukijalle hienosti pala palalta ja pitää otteessaan. Kirjan alkupuolisko on melko hidastempoinen, mutta loppua kohden tunnelma tiivistyy niin, että sivut kääntyivät kuin itsestään. Jos Orjattaresi oli mielestäsi hyvä, voisit pitää myös tästä.

Selkeimmin esiin nouseva teema on geeniteknologian kokeilut ja niiden etiikka. Kammottavien kokeiden vertauskuvaksi teoksessa nousee NaposTipu, geenimanipuloitu kananpoika, jossa kasvaa merivuokkomaisessa rakenteessa pelkkiä kananrintoja. ”Eivätkä eläinten oikeuksien puolustajat mahda mitään, koska eliö ei tunne kipua.” Aluksi eläinten näkeminen kuvottaa Jimmyä, mutta pian hän kippaa kuitenkin kitaansa iloisesti NaposTipu-pikaruokaa. Pienillä harppauksilla voidaan päätyä lopulta tilanteeseen, josta ei ole enää paluuta.

Kirja aloittaa MaddAddam-trilogian, jossa on ilmestynyt suomeksi myös Herran tarhurit (2009) ja Uusi maa (2013).

Subjektiivinen tuomio: ****

Kirja pääsee mukaan Helmet-lukuhaasteeseen 2018 kategoriassa palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

Kääntäjä Kristiina Drews on saanut valtion kääntäjäpalkinnon vuonna 1989, vuonna 1998 Mikael Agricola -palkinnon ja vuonna 2015 Gummeruksen Kaarlen päivän tunnustuksen.

Margaret Atwood
Oryx ja Crake
Otava 2010
487 sivua

Osta kirja Adlibriksesta*

Jaa postaus:
Lähetä kommentti

Vastaa