”Tässä kaupungissa elää prinssi, jonka vasen käsivarsi on samanlainen kuin muillakin, mutta oikea on joutsenen siipi. Hänet ja hänen yksitoista veljeään taikoi joutseniksi heidän räävitön äitipuolensa, tällä kun ei ollut pienintäkään aikomusta kasvattaa kahtatoista miehensä ex-vaimon synnyttämää poikaa.”
Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.
Tästä kirjasta on suhteellisen vaikea kirjoittaa. Pyysin Villijoutsenet ja muita kertomuksia arvostelukappaleena, koska nykyaikaan tuodut sadut ja kysymys ”mitä tapahtui sen jälkeen kun he elivät onnellisina elämänsä loppuun?” herättivät mielenkiinnon. Fanitan isosti perinteisiä satuja ja kertomuksia. Odotin kirjan olevan humoristista ja oivaltavaa viihdettä alkuperäisten satujen pohjalta, mitä se olikin. Sen lisäksi mukana oli kuitenkin myös paljon synkempiä sävyjä.
Kirjassaan Cunningham ottaa käsittelyyn kymmenen vanhaa kertomusta ja värittää ne uuteen muotoon. Lumikki, Tähkäpää sekä Kaunotar ja hirviö ovat helposti tunnistettavissa, mutta mukana on myös tuntemattomampia satuja kuten Tittelintuure ja Villijoutsenet. Löysin itseni parikin kertaa Wikipedian syövereistä kertaamassa jonkin satuklassikon ”oikeita” juonenkäänteitä. Pari tarinaa minulta jäi tunnistamatta kokonaan Googlen suopeasta avusta huolimatta.
Cunninghamin kertomukset tuovat esiin uusia puolia monista henkilöistä ja erityisesti alkuperäisten satujen pahiksista. Tarinoissa tutustutaan esimerkiksi Hannun ja Kertun pahan noidan menneisyyteen ja Tittelintuuren mielenmaisemaan. Kertojan tyyli vaihtelee, ja pari satua oli kirjoitettu jännästi sinä-muodossa. Kertomuksissa tunnutaan liikkuvan jossain perinteisen satumaiseman ja nykyajan välillä – prinssit hengaavat baareissa ja tuoreen kuningattaren kuva päätyy viirien lisäksi myös matkamuistomukeihin.
Kirjan kieli on hyvää ja 150-sivuinen teos oli nopeasti luettu, vaikka pariin kertomukseen pitikin palata uudelleen. Kuvaus on humoristista ja oivaltavaa, ja pari kertaa nauroin ääneen. Tarinat toisaalta myös koskettivat, ja erityisesti satu pariskunnan kolmesta toivomuksesta sai ajattelemaan.
Muutamista kohdista jäi kuitenkin epämiellyttävä fiilis. Kirja on selkeästi aikuisille suunnattu, kun mukaan on tuotu hahmojen seksiseikkailuja, sadistisuutta, alkoholismia ja fetissejä. Tajusin, että pidän sittenkin mieluummin sadut satuina ja (inho)realismin realismina. Kirjan jälkeen pitikin katsoa pari kepeää Disney-elokuvaa vastapainoksi.
Toisaalta Cunningham kuvaa kauniisti myös onnellisten loppujen muotoutumista pitkiksi liitoiksi, joissa puolisot ”vaistoavat toisensa ajatukset niin hyvin, että mies ymmärtää sanoa ’Joo’ – tietämättä lainkaan, mihin on vastannut myöntävästi.” Erityismaininnan ansaitsee Yuko Shimizun mielettömän kaunis piirroskuvitus. Kirjan viimeisen tarinan alkuperää en tunnistanut, mutta onneksi se päätti satukokoelman suhteellisen onnelliseen loppuun.
Subjektiivinen tuomio: ***
Michael Cunningham
Villijoutsenet ja muita kertomuksia
Suom. Kristiina Drews
Gummerus 2016
150 sivua
VINKKI: Tällä hetkellä Yle Areenassa on kuunneltavissa myös mielenkiintoinen seitsemänosainen sarja Olipa kerran, jossa pureudutaan satuihin ja tutustutaan niiden historiaan. Kannattaa kuunnella!
Tämä olisi kiinnostava lukea, mutta Cunningham on hankala kirjailija. Hankala siinä mielessä, että hänen romaaninsa Tunnit oli kertakaikkisen hieno ja vertaan muita hänen teoksiaan siihen. Pari vuotta sitten lukemani Lumikuningatar oli suoranainen pettymys. Tämä vaikuttaa idean tasolta aika kiehtovalta. Pitää ainakin tutustua.
En olekaan lukenut muuta Cunninghamin tuotantoa, mutta muistaakseni olen nähnyt The Hours -leffan, josta en liiemmin innostunut. Tästä satukokoelmasta on vieläkin vähän ristiriitaiset fiilikset, luulen että pitää palata tähän myöhemmin uudestaan.
Hieno vinkki sinulta tuo Ylen radio-ohjelma, jossa folkloristi Satu Apo, entinen opettajani muuten, analysoi perusteellisesti klassikkosatuja, niiden syntyä, variaatioita, funkioita ja lopulta päätymistä taidesaduksi. Olen kuunnellut kaksi jaksoa Yle Areenasta, suosittelen! Anni Swanin satu tytöstä, joka pelasti joutsenprinssiveljensä, on lapsuuteni väkevin elämys: 1. luokalla kouluviikon viimeisellä tunnilla opettaja piti satutunnin. Hän luki ja me saimme vaikkapa piirtää. Käteni hiestyi eikä sadun edetessä paperilleni sitten – poikkeuksellisesti – ilmestynytkään mitään, minkä opettaja olisi voinut ripustaa luokan ihailtavaksi.
Tuntui kuin omat kätenikin olisivat olleet nokkosten polttamat ja aina nokkosia varoessani muistin sadun, vaikkei kirjailijan nimi jäänytkään mieleen enkä ahmimisikäienä keksinyt Iris rukan, Saran ja Sarrin jne kirjoittajaa vielä satutädiksemme. Se kävi vasta lastenkirjallisuuden luennoilla.
Kiitos kommentista! Minulle Villijoutsenet on jäänyt tuntemattomammaksi, mutta muistan kyllä lukeneeni sadun joskus lapsena.
Minä pidin kuitenkin tästä rujojen ja brutaalien nykyaikaan tuotujen satujen kokonaisuudesta. Joskin samaa mieltä kanssasi, että pohjavire oli turhan synkkä ja pessimistinen. En ole vielä muuta Cunninghamilta lukenut, talvella voisi ottaa Tunnit.